Instagram

Keuruun vanha kirkko 250 vuotta

39
Keuruun vanha kirkko vuonna 1904, kuvaaja Aarne Forsman. Keuruun museon kokoelma.

 
TUOKSUA TAIVAAN JA TERVAN

Keuruun vanha kirkko 250 vuotta

Keuruun 250-vuotiaan vanhan kirkon juhlavuosi huipentui Keuruun museossa ajalla 2.12.2008 - 22.3.2009 esillä olleeseen kulttuurihistorialliseen näyttelyyn. Näyttely esitteli kirkkoon liittyviä muistoja, tarinoita ja henkilöitä.

Tällä sivulla voi tutustua näyttelyn teksteihin, jotka kertovat vanhan kirkon tarinaa 1750-luvulta saakka sen palveluksessa ja kirkkokansana eläneiden ihmisten kautta. 

Teksteissä kerrotaan muun muassa 1700-luvun keuruulaisten elämästä sekä kirkkomatkasta, joka alkuun taitettiin jalan ja kirkkoveneillä. 

Kirkon ja kirkkotarhan rakentaminen ja korjaukset olivat monivaiheisia. Kirkkorakennuksen vaiheita käsitellään myös rappion ja purku-uhan ajoista matkailunähtävyydeksi ja kansallisaarteeksi. 

Selkeät tekstit kertovat lisäksi vanhasta jumalanpalveluselämästä, joka joskus oli varsin värikästäkin, kansa kun ei aina tahtonut kuriin taipua. Värikkäitä voimahahmoja olivat usein vanhan ajan sielunpaimenetkin, etenkin kirkkoherrat, joita vanhan kirkon aikaan, vuoteen 1892 asti, mahtui peräti tusinan verran Indreniuksista Bergrothiin ja Pihlmaniin. Mutta monta tarinaa tarjotaan myös kappalaisten, lukkarien ja kirkonpalvelijoiden työn varrelta – eikä vaivaisukkoja ja poikiakaan unohdeta. 

 

1700-LUVUN KEURUULAISET

1700-luku alkoi sotien varjossa. Suuri Pohjan sota mursi Ruotsin suurvalta-aseman, ja venäläisten miehityskausi eli isoviha koetteli suomalaisia 1713 – 1721. Keuruulla kärsittiin isovihasta erityisesti 1714 Venäjän armeijan palatessa seudun kautta Pohjanmaalta. Pikkuviha 1740 – 1742 taas osui samaan aikaan raskaiden katovuosien kanssa. Rauhallinen 1700-luvun loppupuoli sen sijaan muistetaan säätyvallan, hyödyn, valistuksen ja kehityksen kautena. Vuodesta 1749 lähtien pappien tuli pitää tabelleja eli vuotuista väestötilastoa, johon kerättiin myös tietoa säästä sekä talous- ja terveysoloista.

Keuruun väkiluku lähes kaksinkertaistui vuodesta 1750 vuoteen 1790, jolloin se oli 3010. Syntyvyys oli suurta, mutta kulkutaudit ja huono hygienia pitivät huolta siitä, että pienet Matit, Helenat, Antit, Valpurit, Mariat, Annat ja Heikit olivat alituisessa kuolemanvaarassa. Jopa puolet lapsista kuoli ennen kymmenettä ikävuottaan. Monet kulkutaudit olivat keuruulaisten riesana. Hivuttavat sairaudet johtivat usein kuolemaan. Isorokko, polttotauti (lavantauti), tuhkarokko, kaulan turvotus, hinkuyskä, pistokset sekä sota- ja katoaikojen punatauti vaativat uhrinsa. Ennen 1700-luvun lopulla keksittyä rokotetta isorokkoon kuoli vuonna 1781 vielä 89 keuruulaista. Kaskenpoltto, savusaunat ja asuminen savupirteissä altistivat silmätaudeille ja sokeudelle.

 

Tappelupukareita vai uutteria työmiehiä?

Savupiipulliset talot yleistyivät 1700-luvun lopulla. Pihassa oli lisäksi sauna, aitat, riihi ja eläinsuojat. Taloja oli yli 40 ja uusia torppia perustettiin. Talonpoikien, torppareiden ja palkollisten lisäksi Keuruulla asui papistoa ja käsityöläisiä, kuten pitäjänseppä Antti Antinpoika, Könttärissä seppä Juho Melanen ja Pihlajaveden Sompissa seppä Juho Sipinpoika. Samaa ammattikuntaa olivat myös pitäjänräätäli Esaias Haslin, Kolhossa suutari Matti Yrjönpoika ja Keuruulla pitäjännikkari Abraham.

Pitäjässä asui myös Ruotsin armeijalle ylläpidettäviä ruotusotilaita. Ruodun muodostaneet 2-4 taloa pestasivat torppaan sotilaan. Näistä suurin osa oli keuruulaisia, jotka pestissä saivat ruotsinkielisen nimen. Saapastorpassa asui Johan Lax ja Tiusalassa Elias Asp.

Keuruun kirkkoherra Abraham Indrenius kertoo pitäjänkertomuksessa 1753 keuruulaisista: Miehet ovat olleet kovia tappelupukareita, jotka hyvin usein ovat puukottaneet toisiaan juovuspäissään, missä tilassa he ovat ahkerasti olleet kirkkomatkoillaan ja kirkolla. Oluen ja viinan ostaminen kirkolla pyhäisin on ollut yleinen ja julkinen tapa. Allekirjoittanut on puolestaan tehnyt kaikkensa tuollaisen syntisen ja inhottavan tavan lopettamiseksi ja saanutkin niin paljon aikaan, ettei kirkolla julkisesti esiinny krouvinpitoa.

Antero Indrenius, kirkkoherran poika, kertoo 23 vuotta myöhemmin vuonna 1776: Mitä Asukkaihin tulee, ovat he yleisimmin uutteria työmiehiä, puhtaita kotonaan ja pukimissaan, uskollisia Esivallalle, auttavaisia ja palvelevaisia Vierasta kohtaan, viekkaita, enemmän kuin mitä etäisen metsäseudun asukkaista voisi edellyttää. Heidän nerokkaat sananlaskunsa ovat miltei lukemattomat. Muutamat sepittävät erinäisissä tilaisuuksissa Suomalaisia Runoja, kuitenkin on vanhan-ajan väki vielä enemmin harjoittanut tätä taidetta. Luonteeltaan on kansa nyt sävyisämpää kuin Esi-isät, jotka ovat olleet hyvin taipuvaisia tappeluihin seuroissa, matkoilla y.m.

 

Kaskenpolttoa ja kalastusta

Keuruulaisten toimeentulo perustui vuoden satoon. Kaskenpoltto oli yleistä, peltoa oli vähän. Kasvussa oli ruista, ohraa ja pellavaa, humalaa oluen mausteeksi sekä tupakkaa. Ravintokasveista tärkeimpiä olivat herne, kaali ja nauris. Perunaan tutustuttiin 1700-luvun lopulla. Pöytään tuotiin puuroa, velliä ja leipää sekä suolakalaa. Lihaa syötiin vähän. Katovuosina ruokaan lisättiin pettua ja vehkaa. Toimeentuloa paransivat metsästys, marjastus ja kalastus. Syksyllä 1779 nousi Keurusselältä miesmuistiin paras muikkusaalis.

Metsästä saatiin raaka-aine tervanpolttoon, potaskan ja hartsin keittoon sekä tuohitervan eli tökötin ja katajaöljyn valmistukseen. Hyvinä vuosina vietiin viljaa muun muassa Helsinkiin, Turkuun, Vaasaan ja Kokkolaan. Myös viljasta poltettu viina oli kauppatavaraa.

Keuruun tiloilla oli lehmien lisäksi lampaita, vuohia ja sikoja. Varsinkin korpimailla karjan pitoa vaikeuttivat kesän metsälaitumilla liikkuvat pedot, talvikautena taas rehun puute. Karja eli talven yli yleensä oljilla ja hevosenlannalla, kun taas hevoset saivat syödäkseen jopa enemmän viljaa kuin talonväki.

Maatalous alkoi muuttua isojaon myötä vuodesta 1757, Keuruulla vuodesta 1787 alkaen. Tilojen kapeat viljelysarat yhdistettiin isommiksi lohkoiksi ja metsien yhteisomistuksesta luovuttiin. Tällöin kaskeaminen vaikeutui ja peltoviljelyä alettiin kehittää. Isojaon myötä poistui myös vainiopakko eli jakokunnan tilusten pakkotahtinen yhteisviljely, ja tilat pääsivät päättämään itse viljelytavoistaan ja viljeltävistä tuotteista.

 

Uskoa ja uskomuksia

Uskonto oli tärkeä osa 1700-luvun elämää. Erityisesti joulu, pääsiäinen ja juhannus sekä häät ja hautajaiset olivat suuria juhlia. Keuruulaisten kerrotaan viettäneen myös katoliselta ajalta periytyviä menoja, joita papisto yritti kitkeä. Olavin päivänä ja pyhäin miesten messuna eli köyrinä tai kekrinä syötiin lammas, lisäksi vietettiin Martin ja Kaarinan messua. Tapaninpäivänä uhrattiin rahaa vaivaistukkiin hevosonnen saamiseksi.

Maailmankuvaan kuuluivat myös erilaiset uskomukset. Kalaonni taattiin kalataioilla ja karjaonni karjataioilla. Säätä ennustettiin luonnon merkeistä. Tieto tavoista ja menetelmistä kulki sukupolvelta toiselle, ja tarinat viihdyttivät iltaisin tupiin kokoontunutta väkeä. Koska lääkäreitä ei ollut, sairauksia hoidettiin kansanparannuksen keinoilla, rohtokasveilla ja loitsuilla.

Abraham Indrenius kertoo vuonna 1753: Noituus ja taikausko ovat täällä myös olleet yleisiä. Rahvas luulee, että noituuteen lupautuneet ovat pystyneet nostattamaan karhun toistensa karjaan ja hevosten kimppuun ja aiheuttaneetkin vihapäissään siten useasti suurta vahinkoa naapureilleen ja muille. Ja mikä vielä pahempaa, he ovat vahingoittaneet myös lähimmäisensä terveyttä ja järkeä. Tällaista rahvas vieläkin uskoo. ylös

 

KIRKON RAKENTAMINEN

1700-luvun alussa ei sota-ajan ja sitä seuranneen köyhyyden vuoksi rakennettu juurikaan kirkkoja, mutta vuosisadan loppupuolella rakentaminen vilkastui. Kirkot tehtiin pääasiassa puusta, vaikka ne vuoden 1776 asetuksen mukaan olisi pitänyt rakentaa kivestä. Kivikirkkoon oli kuitenkin vain harvalla seurakunnalla varoja.

Syksyllä 1752 tarkastettiin silloinen 1656 valmistunut Keuruun toinen kirkko, joka todettiin ahtaaksi ja huonokuntoiseksi. Tarkastusta johti kihlakunnantuomari Johan Lilius, mukana oli myös kirkonrakentaja Antti Hakola Alahärmästä. Kihlakunnanoikeuden vakuutuksen mukaan seurakunta oli liian köyhä rakentamaan uutta kirkkoa, minkä vuoksi kuningas Aadolf Fredrik myönsi avustuskolehdit kannettaviksi Turun ja Porin hiippakuntien kirkoissa.

Antti Hakola teki keväällä 1753 kustannusarvion uudesta kirkosta, samalla lienee tehty rakentamissopimus. Turun tuomiokapituli hyväksyi Hakolan pohjapiirustuksen maaliskuussa 1757. Kirkon ulkonäköön lienee vaikuttanut keuruulaisten tutustumismatka Kauhavalle, jonne Hakola oli rakentanut kirkon 1756. Keuruulaisille saattoi mallina olla myös Uudenkaarlepyyn kirkko, joka oli tuttu terva- ja kauppamatkoilta.

 

Perustukset kadon varjossa

Keuruun kolmatta kirkkoa alettiin rakentaa jo ennen piirustusten hyväksymistä. Rakennusmestari Antti Hakolan huomautuksesta keskusteltiin rakennusaineiden hankinnasta 29.9.1755 kirkonkokouksessa, missä päätettiin, että samana syksynä nostetaan kivijalkakivet ja rekikelien tultua ajetaan ne rakennuspaikalle. Vanhat halkaistut talot toivat kaksitoista, vanhat uutistalot kymmenen ja uudemmat kahdeksan kivikuormaa.

Seurakunnan vanhimmat ja talolliset neuvottelivat 22.2.1756 jumalanpalveluksen jälkeen kirkkotuvassa talven rakennustarpeiden kuljetuksesta. Päätettiin vielä samana talvena kaataa ja kuljettaa rakennuspaikalle hirsiä. Kesän huonon ruissadon vuoksi pohdittiin, jaksavatko seurakuntalaiset ryhtyä rakentamiseen syksyllä vai pitäisikö työ siirtää seuraavaan kesään tai vuodella eteenpäin.

Työ alkoi, ja Hakola saapui paikalle 4.10.1756. Peruskivi laskettiin 6.10.1756. Sitä ennen oli rukoiltu ja kehotettu seurakuntalaisia Herran pelossa ja yksimielisesti ryhtymään rakentamiseen. Seuraavina päivinä valmistuivat kivijalka ja muutama hirsikerta. Antti Hakola viipyi Keuruulla 10 päivää.

Kirkon rakentamisjärjestelyt puhuttivat keuruulaisia. Talolliset kokoontuivat syyskuussa 1756 pitäjäntupaan ja keskustelivat kruununnimismies Carl Palmrothin läsnäollessa rakennusaineiden hankkimisen jakamisesta talojen kesken. Pienet talolliset ehdottivat työt jaettavaksi talon suuruuden, manttaalin tai niin sanotun jousiluvun eli miesmäärän mukaan ja suurtalolliset taas taloluvun mukaan. Silloin jokainen talo tekisi yhtä paljon. Keskustelun jälkeen päätettiin, että talot osallistuisivat rakennukseen jousiluvun mukaan, jolloin talon suuruus vaikutti työmäärään. Samoin luettiin laista, millainen rangaistus niiden osaksi tulee, jotka laiminlyövät kirkon rakentamisen.

Elokuussa 1757 Antti Hakola saapui Keuruulle. Pian huomattiin osan seurakuntalaisista jäävän pois työmaalta. Syyksi he ilmoittivat, etteivät tienneet, mikä heidän työviikkonsa oli. Silloin päätettiin sakottaa seuraavia poisjääneitä kirkon hyväksi. Myös köysien hankinta puhutti; sopivan pitkä köysi saatiin Alajärven kappelista. Samana syksynä päätettiin vielä muuttaa suunnitelmia siten, että tapuli rakennettiin kirkon yhteyteen. Rakennustyöt jatkuivat, ja syyskuussa 1757 kirkon seinät olivat valmiit.

 

Kirkko valmistuu Jumalan siunauksella

Vuoden 1758 talvi oli tuiskuinen, kevät pitkä ja kolea ja kesä tavattoman kylmä. Ruis ja osittain ohrakin tuleentuivat ja saatiin korjattua, mutta herne kypsyi vain harvoilla ennen halloja. Keuruulaiset kärsivät etenkin talvella pistoksista ja pahasta yskästä, jotka vaativat 27 kuolonuhria. Kirkon rakentamisen oli silti jatkuttava. Maaliskuussa 1758 tuli Uudestakaarlepyystä lasimestari Forsberg tekemään kirkon ikkunalasit. Ikkunoita tuli 32. Paikkakuntalainen nikkari Tuomas Hörsam valmisti kehykset ja laittoi jokaiseen ikkunaan neljä ruudustoa. Pitäjänseppä Antti Antinpoika teki kirkkoon muun muassa lukkoja.

Kirkonrakentaja Antti Hakola tapasi itse palkata ammattitaitoisia kirvesmiehiä työmailleen, mutta Keuruun pitäjän miehet tekivät kirkon rakennustyön Hakolan johdolla ilman ulkopuolisia. Lisäksi seurakuntalaiset hankkivat rakennukselle rautaa, tervaa, tuohia ja sysiä eli puuhiiltä. Uusikaarlepyyläisen Nicolas Aulinsin kanssa tehtiin kauppaa raudasta ja nauloja hankittiin Vaasasta kauppias Michael Bladhilta. Kirkon rakennusvelvollisuuden raskaudesta kertovat kesän 1758 selvittelyt laiminlyönneistä.

Kirkkoherra Abraham Indrenius raportoi kirkon valmistumisesta tuomiokapitulille: Keuruun uusi kirkko, jonka perustus laskettiin lokakuussa 1756 ja jonka seinät pystytettiin syksyllä 1757, valmistui tänä kesäkuun lopulla niin pitkälle, että jumalanpalveluksia voitiin ruveta siinä pitämään. Korkea- arvoisimman Herra Piispan ja Korkea-arvoisen Tuomiokapitulin määräyksestä Ruoveden Kirkkoherra, herra Lars Forselius vihki kirkon asianmukaisesti syyskyyn 10 päivänä ja nimitti sen Aadolf Fredrikin kirkoksi. Mitä kirkosta vielä puuttuu, sen aikoo seurakunta Jumalan siunauksella ensi kesänä täydentää. Kirkko nimettiin Aadolf Fredrikin kirkoksi. Aadolf Fredrik, kuninkaana 1751-1771, oli matkustanut kesällä 1752 Suomeen ja saanut suomalaiset suuresti innostumaan vierailusta. Edellisestä Ruotsin kuninkaan vierailusta olikin jo kulunut aikaa 120 vuotta.Kirkon vihkimisen ja kuninkaallisen nimen antamisen jälkeen tuli seurakunnan kuitenkin vielä ponnistella loppuvaiheen rakennustöissä.

Talvi 1759 oli vakaa ja tasainen, kesä aikainen ja kuiva. Keuruulaiset nauttivat edellisen vuoden kadosta huolimatta hyvästä terveydestä. Kirkko saatiinkin 1.9.1759 täysin valmiiksi. Viimeistelytöitä oli tehty 22 päivää. Tässä loppuvaiheessa myös listoitettiin seinät sekä rakennettiin naisten lehteri sakastin päälle ja katetut ulkoportaat kummankin oven eteen. Rakennusaikana oli vältytty onnettomuuksilta, vain yksi mies oli iskenyt jalkaansa. Kirkkoherra Indreniuksen mukaan työ olikin sujunut kaikin puolin onnekkaasti.

 

ANTTI HAKOLA, KIRKON RAKENTAJA

Antti Antinpoika Hakola syntyi 4.9.1704 Alahärmässä. Hänen vanhempansa olivat Antti Knuutinpoika Hakola, tunnettua kirvesmiessukua, ja Kreetta Juhantytär. Antti Hakola työskenteli talonpoikaistalojen rakennuksilla, kunnes hänet 1749 palkattiin Alajärven kirkon rakentajaksi. Toisena kirkkotyönään Hakola rakensi kotiseurakuntansa Alahärmän kirkon yhdessä veljensä Matin kanssa. Matti Antinpoika Hakola rakensi myös muun muassa Munsalan kellotapulin.

Antti Hakolalla oli vuonna 1759 kuolleen vaimonsa Sofia Erkintytär Kunnarin ja toisen vaimonsa Vappu Antintytär Lammin kanssa yhteensä 11 lasta, joista kaksi, Kaapo ja Martti, jatkoivat isänsä työtä. Antti Hakola kuoli vuonna 1778 keuhkokuumeeseen pudottuaan vedenhakumatkalla jäiseen jokeen Nurmon kirkon työmaalla. Hänet haudattiin Alahärmään. Kirkon teki valmiiksi hänen poikansa Kaapo (Gabriel) Hakola.

Antti Hakola rakensi uransa aikana nykyiselle Pirkanmaalle, Keski-Suomeen ja Etelä- Pohjanmaalle yhteensä yhdeksän kirkkoa. Ensimmäiset Hakolan kirkoista ovat Keuruun kirkon tyylisiä länsitornillisia pitkäkirkkoja, viimeiset suuria ristikirkkoja. Moni Hakolan kirkoista on palanut, purettu tai muutettu 1800-luvun lopussa. Hakolan ensimmäisistä kirkoista Keuruun kirkko on ainoa, joka on sakastia lukuun ottamatta alkuperäisessä asussaan jäljellä. Keuruun vanha kirkko on myös Keski-Suomen vanhin jäljellä oleva kirkkorakennus.

 

Tarkan mestarin työ

Antti Hakola asui kirkon suunnitteluajan lisäksi koko 1756 – 1759 kestäneen rakentamisen aikana yhteensä 141 päivää Keuruun pappilassa kirkkoherra Abraham Indreniuksen luona ja johti rakennustöitä. Palkaksi Hakola sai 600 kuparitaaleria, matkakorvausta 24 kuparitaaleria ja kapan viljaa jokaisesta talosta. Seurakunta oli Hakolan työhön erittäin tyytyväinen. Hakolan laatimaan vuoden 1753 kustannusarvioon oli sisältynyt 16 kirvesmiehen eli nurkkamiehen sekä puusepän, muurarin ja apulaisten palkat. Hakola toi usein kirkonrakennuksille luotettavia kirvesmiehiä, mutta Keuruun miehet rakensivat tiettävästi kirkon ilman ulkopuolista apua Hakolan ohjauksessa.

Keuruun vanha kirkko on pitkänurkalle salvottu länsitornillinen pitkäkirkko, jonka itäseinä on kolmitaitteinen. Runkohuoneen pituus on 26,4 metriä ja leveys 11,6 metriä. Runkohuoneen eli kirkkosalin leveys on tasan kaksi kertaa suurempi kuin sivuseinien korkeus. Kirkkosaliin on liitetty kaksi sitä matalampaa ja kapeampaa kylkiäistä. Niistä pohjoisenpuoleisessa oli aluksi sakasti ja sen päällä naisten lehteri. Kirkkosali ja kylkiäiset on sisäpuolelta katettu yhtenäisellä lautaholvilla. Tämä luo tilaan korkean ristikirkon vaikutelman. Seinien tukena ovat kahden hirsikerran korkuiset sidehirret. Sisätilojen pilasterit on veistetty barokkityyliin mukaisesti.

Kellotapulina toimivan länsitornin pohjakerros toimi kirkon sisäänkäyntinä. Se on tyyliltään samanlainen kuin monet 1700-luvulla Pohjanmaalle rakennetut tapulit. Neliönmuotoisen tapuliosan päällä on kahdeksankulmainen lanterniini, jonka päällä on viiritanko. Katon rakenne on säilynyt alkuperäisenä. Kattoholvin laudoitus on kiinnitetty kattotuolien rakenteeseen. Paanukatto on uusittu vanhan mallin mukaiseksi 1920-luvulla. Katon vinoneliökuvio on rakennettu vino- ja suorapäisistä paanuista. Juurakkotukien varassa olevat vesirännit ovat kuuluneet katon rakenteeseen alusta asti.

Vaikutteet vanhan kirkon suunnitteluun tulivat eurooppalaisesta kirkkorakentamisesta. Antti ja Matti Hakola kehittivät kirkkotyyppinsä ilmeisesti esikuvanaan 1708 rakennettu Uudenkaarlepyyn kirkko, jonka suunnitteluun vaikutti Tukholman antikviteettikollegion asessori ja miniatyyrimaalari Elias Brenner. Uudenkaarlepyyn kirkon esikuvana oli 1500-luvun lopulla rakennettu Tukholman Pyhän Klaaran kirkko. Ennen Keuruun kirkkoa Hakolat rakensivat Alahärmän ja Kauhavan toisiaan ja esikuviaan suuresti muistuttavat kirkot.

 

Korkeinta suomalaista puuarkkitehtuuria

Antti Hakolan kansanomaisen rakennustaidon ensimmäisiä ihailijoita oli arkkitehti Armas Lindgren. Käytyään Keuruulla vuonna 1901 hän totesi Keuruun vanhasta kirkosta:

Keuruun vanha kirkko on ainiaan osoittava, kuinka korkealle taiteellisessa kokonaisvaikutuksessa tällainen luontaiselle kehitykselle perustuva vanha kansanomainen rakennustapa saattoi kohota vaatimattomista olosuhteista huolimatta.

Heikki Klemetti tutki 1920 – luvulla suomalaisia puukirkkoja ja kirkonrakentajia. Hän nosti Antti Hakolan suurten suomalaisten kirkonrakennusmestareiden joukkoon:

Antti Hakolan kirkot merkitsevät korkeinta, mitä suomalainen puuarkkitehtuuri on aikaansaanut. Kaikessa hänen käsialassaan on muodon sattuva tasapaino, kokonaisviivoittelun lennokkuus ja yksityiskohdan yksinkertainen, mutta aistikas sommittelu. Erinomainen Keuruun kirkko, joka on arvioitava kompleksina, eteisineen, aitoineen ja porttihuoneineen, on mestarimme korkeasta taidosta vakuuttava esimerkki.

Professori Lars Pettersson piti vanhan kirkon 200-vuotijuhlassa kesäkuussa 1958 puheen, jossa hän pohti luku- ja kirjoitustaidottoman Hakolan tuntemusta suhdegeometriasta:

Kirkon yleisjäsentely näyttää perustuvan tarkoin harkittuun suhdegeometriaan. Niinpä runkohuoneen poikittaisleikkaus käsittää kaksi vierekkäistä neliötä sekä näiden yläpuolella olevan tasasivuisen kolmion. Ei siis ole ihme, että kirkon muotokieli jo ensi näkemältä vaikuttaa sopusuhtaiselta ja miellyttävältä.

Teknillisen korkeakoulun professorin Armas Lindgrenin oppilas Alvar Aalto ihastui vuonna 1921 Keuruun kirkkoon.

Vanha kirkko on puusta. Sen väri on musta, hivelevän kauniin musta. Kotoinen terva on vuosien kuluessa painunut tummaksi, aika on se kauniiksi patinoinut. Kirkon torni on suhteiltaan jalo, koko kirkko muodoiltaan sopusuhtainen. Se kuvastaa kaukaisten sivistysmaiden tyylimuotoja, mutta nähtynä pohjolaisen lapsensilmillä. Se on yhtäkaikki tyyliltään kotoinen. Luemme sen syntymähistorian sen jaloista muodoista kuin avoimesta kirjasta. Missään yksityiskohdassa emme näe tehdasteollisuuden tusinaleimaa. Jokaisen vuolloksen jälki kertoo tekijälleen rakkaasta työstä. Jokainen muoto todistaa tekijästä, että tämä on yrittänyt parastaan.

 

TAIVAALLISIA KUVIA

Keuruun vanha kirkko tunnetaan erityisesti maalauksistaan. Kirkkosali oli kuitenkin käyttöönoton jälkeen maalaamatta lähes neljännesvuosisadan. Yleensä hankittiin ainakin alttaritaulu ja maalautettiin saarnastuoli sekä alttarin lähistö. Koko kirkkosalikin maalattiin, jos oli varoja. Kirkko oli pitäjän tärkein rakennus, ja siksi sen koristelua arvostettiin.

Vanhan kirkon koristelu aloitettiin, kun vuonna 1776 valmistui kirkonrakentaja Matti Åkerblomin veistämä alttaritaululaite. Siihen tilattiin alttaritaulu kirkkomaalari Johan Tiléniltä vuoteen 1782 mennessä. Sisustus täydentyi vielä kirkonrakentaja Matti Åkergrenin tekemällä saarnastuolilla 1784. Tilén koristeli myös sen. Tilénin tekemät vanhan kirkon maalaukset valmistuivat vuosina 1782 – 1786. Tilén ei maalannut kirkkoa neljää vuotta, vaan luultavasti teki maalaukset muutaman kesän aikana oppipoikiensa avustuksella. Liimavärimaalaukset ovat maalausajan rokokoo-muodin mukaisia. Holveissa on taivasnäkymä myrskypilvineen sekä enkeli- ja paholaishahmoineen. Puupinnoille tehdyt marmoroinnit muuttavat kotoisen puun marmoriksi.

 

Paholainen ja enkelit, synti ja pelastus

Maalausten sisältämä kertomus kristityn toivosta ja pelastuksesta lienee kirkkoherra Abraham Indreniuksen kirjoittama. Länsiseinän paholainen muistuttaa kristittyä synnistä, kirkon keskiholvin arkkienkeli Mikael taas karkottaa kattomaalausten pedot saarnan voiman symbolilla, miekallaan, ja lopulta sitoo paholaisen. Saarnastuolissa kuvatut evankelistat ja Jeesus muistuttavat mahdollisuudesta vapautua synnistä saarnan välityksellä. Anteeksianto ja pelastus ovat mahdollisia alttaritaulussa kuvatun ristiinnaulitsemisen ja ehtoollisen kautta.

Alttarin yläpuolella, kuorin katossa, kuvataan Jumalan valtakuntaa enkeleineen. Kuvien esikuvat löytyvät ensimmäisestä suomalaisesta Raamatusta, joka oli 1780-luvulla Keuruun seurakunnassa ja Tilénin mallina. Lehtereiden kaiteisiin on Johan Tilén maalannut mallikirjojen mukaan kuninkaitten, profeettojen, apostolien ja muiden pyhien miesten kuvat ja nimet. Saarnastuolin kaiteisiin on maalattu uskoa ja toivoa esittävät risti ja ankkuri.

Paholaisen mallina on Ilmestyskirjan kuva, jossa paholainen sidotaan tuhanneksi vuodeksi. Tilénin paholainen näyttää olevan veneessä ja tästä syystä kuva on joskus vastoin kristillistä perinnettä tulkittu Kharonin lautturiksi. Anto Rafael Leikola kertoo:

Keskellä peräseinää on Saatana kytketty kiinni istumaan veneen näköiseen esineeseen. Hänen päässään on kaksi käyrää pukinsarvea, hartioillaan kaksi leveätä ja lyhyttä, levällään olevaa siipeä. Pää muistuttaa paljon pukin päätä, mutta samalla myöskin ihmishahmoa. Muuten ei hän ole yhtään riehakkaan näköinen, vaikka onkin paksu kettinki kaulassaan kiinni.

Kerrotaan, että kun maalari ryhtyi tätä kuvaa maalaamaan, tuli tielle aivan odottamattomia esteitä. Saatana näet itse kävi yöllä pyyhkimässä pois kaiken sen mitä mestari päivällä oli maalannut. Tämä uusiintui usean kerran. Vihdoin tarttui mestari Pyhään Raamattuun, asetti sen telineelleen polviensa alle ja ryhtyi uudestaan työhön. Nyt kuva jäi kiinni seinään ja on siinä vielä tänäkin päivänä.

 

Kahdentoista kirkon maalari

Johan Tilén syntyi Nauvossa Seilin saarella vuonna 1743. Hänen isänsä oli Seilin spitaali- ja mielisairashospitaalin apulaispappi Johannes Tílenius. Tilén sai Turussa koulutuksen maalarimestari Matias Björkgreniltä kuuden vuoden aikana vuodesta 1762 lähtien. Vuodesta 1770 lähtien Tilén oli tukholmalaisen maalarimestari Thorbjörn Hallongrenin palveluksessa kahden vuoden ajan. Vuonna 1774 hän sai mestarinkirjan, joka antoi hänelle oikeuden harjoittaa maalarin ammattia itsenäisesti. Samalla hänestä tuli Turun kaupungin porvari. Hän muutti Etelä-Pohjanmaalle työtehtävien perässä 1780-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1790 hän hankki omistukseensa Alahärmästä Ylä-Kunnarin perintötilan, josta kuitenkin joutui luopumaan vuoteen 1795 mennessä. Tilén kuoli keuhkotautiin 62-vuotiaana Hillin mäkituvassa Alahärmässä vuonna 1806.

Tilén maalasi elämänsä aikana alttaritauluja ja kirkkomaalauksia kahteentoista kirkkoon. Lisäksi hän maalasi huonekalujen koristemaalauksia ja mahdollisesti 1770-luvulla Ruoveden Pekkalan kartanoon tapetit, jotka on lahjoitettu Seurasaaren ulkomuseoon. Tilénin töistä Keuruun kirkon maalaukset ovat parhaiten säilyneet alkuperäisessä asussaan. Tilén oli pitkään tuntematon kirkkomaalari. Keuruun kirkon maalauksia on yritetty varsinkin 1920-luvulla väittää kuuluisan kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen tekemiksi.

Tilénin maalaukset on entisöity kahdesti. Ensimmäisen entisöinnin tarpeesta Muinaistieteellinen toimikunta (nyk. Museovirasto) sai tiedon, kun maisteri Anto Rafael Leikola kirjoitti 1926 maalausten rapistumisesta. Toimikunnan mielestä maalaukset olivat historiallisesti ja taiteellisesti arvokkaita. Maalaukset entisöi Muinaistieteellisen toimikunnan ohjein taiteilija Oskari Niemi 1929. Restaurointi kesti kaksi ja puoli kuukautta. Toisen konservoinnin teki turkulainen konservaattori Raimo Alakärppä 1995 – 1996.

 

Muut taulut

Vanhan kirkon vanhin taulu on Johan Backmanin (1706 - 1765) maalaama Jeesus pesee opetuslastensa jalkoja, joka valmistui joko 1751 tai 1761. Se lahjoitettiin vuonna 1902 Kansallismuseoon. Jos vuosi on 1751, taulu oli jo 1656 rakennetussa toisessa kirkossa. Taulun alkuperäinen käyttö on myös epäselvä, sillä alttaritauluksi se on pieni ja aiheeltaan erikoinen. Vanhan kirkon nykyinen taulu on Oskari Niemen 1931 maalaama kopio.

Viimeinen tuomio –teoksen maalasi Carl Gustaf Söderstrand 1820 ja sen lahjoitti Keuruulle 1824 lääninsairaalan kirjuri Matts Gillstén, kotoisin Mäntän talosta. Alkuperäinen taulu lahjoitettiin Kansallismuseoon 1902. Kopion lahjoitti 1936 mänttäläissyntyinen kauppias Isak Julin. Hän halusi lahjoituksellaan korvata rippikoulussa tekemiään kolttosia. Carl Fredrik Blom (1791–1885) oli viimeisiä kirkkojen käsityöläismaalareita. Hän teki 1840- ja 1850 -luvuilla yli kymmeneen kirkkoon maalaukset Mooseksesta ja Lutherista. Juha Leino lahjoitti vanhan kirkon omaan esineistöön kuulumattomat maalaukset 1929. Leino oli avustamassa vanhan kirkon seinä- ja kattomaalausten restaurointia.

Kirkon maalaukset olivat 1700-luvun ihmisille ainutlaatuisia. Sellaista väriloistoa ja kuvien kirjoa ei ollut lähitienoilla muualla nähtävissä. Ihmiset osasivat myös lukea kuvia ajan tavalla. Raamatunkertomukset olivat heille tuttuja, ja profeetan tai apostolin kuva sisälsi paljon kristinuskoon ja henkilön historiaan liittyvää tietoa. ylös

 

INDRENIUKSET KIRKKOHERROINA

Keuruun vanhan kirkon ensimmäinen kirkkoherra oli Abraham Indrenius (1710 – 1770). Vanhemmat olivat Messukylän kirkkoherra Erik Indrenius ja tämän vaimo Katarina Hagert. Isä Erik Indrenius menehtyi 1717, kun suomalaiset sissit isonvihan melskeessä vahingossa ampuivat kirkkoherran, jota venäläiset kuljettivat vankina Hämeenlinnaan.

Abraham Indrenius tuli ylioppilaaksi 1730 Turussa ja hänet vihittiin papiksi 1732. Samana vuonna hänestä tuli Ruoveden kirkkoherran apulainen. Indrenius avioitui 1733 Ruoveden kirkkoherran Andreas Pacchalaniuksen ja tämän vaimon Elisabeth Theetin tyttären Katharina Elisabethin kanssa. Perhe siirtyi 1737 Virroille kappalaisen viran myötä.

Vuonna 1747 Keuruun kirkkoherra Jacob Hoslerus kutsui Abraham Indreniuksen kirkkoherran sijaiseksi. Hoslerus oli jo varsin iäkäs ja sairasteli, eikä voinut hoitaa kirkkoherran tehtäviä. Keuruun pappilassa tehtiin toukokuussa 1747 eläkekirja, jonka mukaan Indrenius maksoi Hoslerukselle ja hänen vaimolleen Margaretha Rosenschmidtille eläkettä 12 tynnyriä viljaa ja teuraseläimen kirkkoherranpappilan tuloista. Hoslerus vaimoineen ja palvelusväkineen sai asua pappilan mailla pienessä tuvassa.

 

Tarmokas ja työteliäs paimen

Indrenius valittiin Keuruun kirkkoherraksi Hosleruksen kuoltua vuonna 1750. Hän hoiti tarmokkaasti seurakuntaansa ja alkoi puuhata uutta pappilarakennusta huonokuntoisen tilalle. Myös kirkko oli ahdas ja rapistunut. Uuden kirkon rakentaminen 1756 - 1759 tiesi monta työvuotta paitsi kirkkoherralle myös seurakuntalaisille, sillä he rakensivat pappilan ja kirkon sekä toimittivat rakennustyömaalle tarvittavat rakennustarpeet. Kellon kirkkoonsa Abraham Indrenius hankki Tukholmasta Gerhard Meyeriltä vuonna 1765.

Indrenius kuvasi Keuruuta 1753 Turun Tuomiokapitulille, joka oli pyytänyt hiippakunnan kirkkoherroja lähettämään selostuksen seurakuntiensa oloista. Kuvauksessa tuli käsitellä muun muassa pitäjän perustamista, papistoa, muistettavia tapahtumia, elinkeinoelämää ja tapoja. Kuvauksen perusteella Indrenius oli varsin tyytymätön seurakuntalaisiinsa. Hän moitti keuruulaisia tuhlailevaisiksi ja juopoiksi. Indrenius kirjoittaa: Vaikka seutu on melko rahatonta, on naisväki silti kovin viehtynyt kulkemaan koreana kirkossa ja saamaan koruja kaupungista, miesväki taas juopottelemaan. Tällä tavoin rahvas hyvinä vuosina tuhlaa ja haaskaa Jumalan suoman siunauksen ajattelemattakaan säästämistä katovuosien ja vaikeiden aikojen varalle, jolloin heillä ei ole muuta syötävää kuin pettu ja jäkälä, jota sitäkään ei täällä ole liikoja saatavissa.

Indrenius kuoli 59-vuotiaana 18.5.1770. Hänet haudattiin vanhan kirkon kuoriosan alle hautakammioon 23.9.1770. Kammio lienee rakennettu kesällä 1770 kirkkoherraa ja hänen sukuaan varten. Kammiossa on 10 vainajan arkut. Muita hautoja kirkon lattian alta ei ole löydetty. Hauta on kirkon kuoriosassa alttarin vasemmalla puolella kirkkosalista katsoen.

Kirkkoherran samettinen, loppuun kulunut messukasukka löytyi hautaa tutkittaessa 1926 hänen arkustaan. Kasukkaan on kirjailtu keskiaikainen Jeesuksen sukupuuta esittävä Iisain juuri, yleinen aihe ajan messukasukoissa. Sukupuun tyvessä on kuningas David ja ylempänä Marian vanhemmat Joakim ja Anna. Heidän yläpuolellaan seisoo Neitsyt Maria, ylimpänä on ristiinnaulittu Jeesus. Ristivarsissa lienee kuvattuna Jeesuksen esi-isiä. Kasukka on ehkä ommeltu keskiajalla Keski-Euroopan luostarissa. Se on saattanut kuulua Keuruun seurakunnan ensimmäiseen kirkkoon tai on voinut kulkeutua Keuruulle sotasaaliina 30-vuotisesta sodasta. Se on myös voinut kuulua Indreniusten suvulle.

 

Abraham Indrenius nuorempi

Indrenius se nuorempi: tuli oman isänsä jälkeen seuraajaksi; molemmat maistivat hekin tämän elämän sekä hyviä että pahoja päiviä. Te kiitätte heitä ja pidätte heidän kunniallisesa muistosa, ja siinä Te oikein teette, sillä vanhemmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisesti kunniasa pidettämän, erinomattain ne, jotka sanasa ja opisa työtä tekevät. Näin kirjoitti Erland Rosenback nuoremmasta Indreniuksesta. Abraham Indreniuksen kuoltua Keuruun kirkkoherraksi valittiin 1772 hänen poikansa, Abraham Indrenius nuorempi, joka oli syntynyt Ruovedellä 5.1.1736. Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ja valmistui ylioppilaaksi Turussa 1751. Indrenius oli 1700-luvun pappien tapaan myös opillisesti sivistynyt. Ennen pappisuraansa hän väitteli 1757 Turun akatemiassa talousopin professori Pehr Kalmin ohjauksessa aiheesta Vaatimattomia ajatuksia siitä, mitä pappi voi tehdä talouden kohentamiseksi. Väitös myötäili Kalmin ajatuksia papin osavastuusta valtakunnan taloudesta ja maanviljelyn kehityksestä. Abraham Indrenius nuorempi vihittiin papiksi vuonna 1759. Hän toimi Messukylän kirkkoherranapulaisena ja Vehmaan kappalaisena ennen Keuruulle tuloaan. Keuruulaisille tuttuna henkilönä hänen oli luultavasti helppo jatkaa isänsä työtä. Puoliso oli Huittisten kirkkoherran tytär Kristina Elisabeth Idman. Abraham Indrenius kuoli Keuruulla 3.1.1796. Hänet haudattiin ilmeisesti Indreniusten sukuhautaan kirkon kuorin alle.

Vuonna 1775 Abraham Indrenius nuorempi oli keuruulaisten puhemiehenä, kun uutta läänijakoa valmisteltiin. Kirkkoherra lähetti kirjeen Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherralle A.H.Ramsaylle ja anoi Keuruun seurakunnan liittämistä Hämeen, ei Vaasan lääniin, kuten oli suunniteltu. Indrenius kertoi, että Keuruuta ja Vaasaa erottivat tiettömät erämaat, jonka takia esimerkiksi käräjien pitäminen olisi mahdotonta. Hämeen läänin puolelle oli se sijaan ikivanhat kulkureitit. Kuningas ei kuitenkaan taipunut keuruulaisten toiveisiin, vaan pitäjän läänien osat yhdistettiin ja perustettiin Keuruun hallintopitäjä.

Abraham Indrenius nuorempi on jäänyt historiaan myös Pihlajaveden kirkon vuoksi. Lupa saarnahuoneen rakentamiselle oli saatu, mutta kun Indrenius pyysi vuonna 1782 rakennusta vihittäväksi, heräsi tuomiokapitulissa kirkkoherran kuvauksen perusteella epäilys, että Pihlajavedelle olikin rakennettu kirkko. Koska kirkon rakentamiseen ei saanut ryhtyä ilman esivallan lupaa, sai kirkkoherra Indrenius tuomiokapitulilta huomautuksen.

 

Kuvaus Keuruun pitäjästä

Abraham Indrenius nuoremman veli, Kurun kappalainen Andreas eli Antero Indrenius kirjoitti 1776 Tidningar utgifne af et Sällskap i Åbo –lehteen viisiosaisen kertomuksen Keuruusta. Ruovedellä syntynyt Antero Indrenius oli muuttanut Keuruulle 13-vuotiaana isänsä tultua kirkkoherran sijaiseksi. Hän kuvaa kauniisti ja arvostaen Keuruun luontoa: Alastomia vuoria on harvassa. Sitä vastoin tavataan sitä useampia lehtimäkiä ja muita metsäisiä ylänteitä, joilta ei ilman erityistä viehätystä voi katsella kaikkialla leviäviä laajoja metsiä ja vuoriharjanteita, joita laaksot, rämeet, joet ja järvet mitä kauneimmin halkovat. ylös 

 

KAHDENTOISTA KIRKKOHERRAN KIRKKO

Te tunsitta hänen! Hänen muistonsa on vielä niin elävä, monella makia! Kaikki nämä ovat jo poismenneet ja heidän työnsä ovat heitä seuranneet. Heidän luunsa lepäävät rauhassa, kätketyt päiväin loppuun ja vanhurskasten ylösnousemiseen asti. Näin luonnehti Keuruun seurakuntia hyvästelevä Erland Rosenback kirkkoherra Aleksander Ramstadiusta 1823. Seurakuntalaiset valitsivat kirkkoherran vaaleilla. Keuruulle merkittävää oli valittujen oppineisuus: peräti neljä vanhan kirkon johtajista oli saanut silloisen korkeimman akateemisen, nykyistä tohtorin tutkintoa vastaavan maisterin oppiarvon.

Papisto oli usein ainoa kruunun edustajisto pitäjässä, ja kirkkoherra oli paikallisen väen luottamusmies. Seurakunnan johtaja oli 1700- ja 1800-luvulla myös pitäjän tärkeimmistä asioista päättävän pitäjänkokouksen puheenjohtaja. Kokouksessa käsiteltiin pitäjän talousasioita, kirkkokuria, kirkon ja pappilan kuntoa, kansanopetusta ja köyhäinhoitoa. Kirkkoherran johdolla kokoontui lisäksi kirkkoraati eli kirkkoneuvosto. Raati käsitteli varsinkin 1700-luvulla kirkkokuriin ja seurakunnan siveyteen liittyviä asioita.

 

Maallinen valta vaihtuu

Kirkkoherra Erland Rosenback tuli Keuruun kirkkoherraksi vuonna 1806. Rosenback koki kovia Suomen sodan aikana. Riitalahden kahakan vuoksi hänet vangittiin ja kuljetettiin kärrynaisaan sidottuna Jämsään, josta hän palasi Keuruulle mieli järkkyneenä. Sodan melskeessä venäläiset ryöstivät vielä kirkon ehtoollisvälineet ja messukasukan. Vaikeuksista huolimatta Rosenback luki Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutuksen vanhassa kirkossa Ruotsin vallan muututtua Venäjän vallaksi 1809. Ryöstetystä kirkon irtaimistosta saatiin vuonna 1813 korvaukseksi 52 ruplaa ja 28 kopeekkaa, joilla ostettiin vuonna 1816 ehtoolliskalkki ja musta silkkisamettinen messukasukka.

Rosenback ehdotti vuonna 1813 kirkon laudoittamista, jotta se säilyisi tuleville sukupolville. Rosenbackin mielestä kirkko oli maan kauneimpia. Hän perusteli kirkon vaalimista myös köyhän seurakunnan suurilla uhrauksilla rakennusaikana. Kirkon ulkoseiniin saatiin rimoitettu pystylaudoitus vasta 1819, jolloin myös katto tervattiin. Saarnastuolin viereinen ikkuna suurennettiin, muut jätettiin ennalleen. Rosenback kirjoitti lähdettyään Taivassalon kirkkoherraksi 1822 kuuluisan hyvästijättökirjeen keuruulaisille. Kirjeessä hän käy läpi muun muassa seurakunnan ja häntä edeltäneiden kirkkoherrojen elämänvaiheita. Keuruulaisille kirkkoherra lausuu: Teidän muistonne on aina minulle ihana; ja vielä kuolema vuoteellani en taida minä Teitä unhottaa!

 

Kirkkoa muutetaan

Kirkko oli liian pieni ja pimeä, ja Tampereelta kirkkoherraksi 1830 tullut Herman Hellén ehdottikin useita muutoksia. Suuret muutostyöt tehtiin 1831 – 1832. Kirkon itäpäätyyn kuorin jatkeeksi tehtiin uusi sakasti pohjoisessa kylkiäisessä sijainneen ahtaan ja pimeän sakastin tilalle. On mahdollista, että kahdeksankulmaisen sakastin muodon esikuva on saatu Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelista.

Kirkon istumapaikat lisääntyivät, kun entinen sakasti liitettiin seinä purkamalla kirkkosaliin ja sinne tehtiin penkkejä. Eteläiseen kylkiäiseen tehtiin uusi lehteri. Kirkon ilme muuttui paljon, kun ikkunat suurennettiin jatkamalla niitä alaspäin. Valoa tarvittiin lisää, sillä yhä useammalla seurakuntalaisella oli oma virsikirja. Lyijypuitteiset ikkunat muutettiin puupuitteisiksi. Ilmeisesti samaan aikaan kirkon ulko-ovet muutettiin ulospäin aukeaviksi kenraalikuvernööri A. A. Zakrevskin vuonna 1830 antaman määräyksen mukaan. Syynä määräykseen olivat onnettomuudet, joissa sisäänpäin aukeavat ovet estivät tulipalovaaran vuoksi paniikkiin joutuneita ihmisiä pääsemästä ulos ja väkeä tallautui kuoliaaksi.

Kaikki uudistukset tehtiin tamperelaisen rakennusmestarin Karl Tullpanin johdolla. Hän kunnosti myös kirkkoherran pappilan. Tampereelta tuli myös maalari Carl Diederichs, joka maalasi etelälehterin kaiteen ja pylväät. Maalari teki lehterin kaiteisiin ristikuvioita, sillä alun perin suunniteltuihin maalauksiin raamatunhenkilöistä ei seurakunnalla ollut varaa.

Karl Gabriel Calamnius tuli kirkkoherraksi vuonna 1839. Häntä kutsuttiin kokonsa puolesta kristikunnan pienimmäksi papiksi. Niin pieni hän oli, että saarnastuolissa hänellä oli jalkojen alla koroke, jotta hän näkyi seurakuntalaisille. Myös Calamniuksen aikaan kirkkoa kunnostettiin. Vuonna 1845 korjattiin uuden sakastin perustuksia. Muurarimestari Johan Vesterinen maalasi sakastin seinät liimamaalilla. Seuraavana vuonna kirkkoväärti Adam Cederlund maalasi kirkon punamullalla.

Calamnius lähti Iin kirkkoherraksi vuonna 1849. Keuruun kirkkoherraksi tuli Lars Reinhold Malmstén. Häntä pidettiin viisaana ja oppineena miehenä, jonka oppineita saarnoja kansa ei tosin aina ymmärtänyt. Kirkkoon tehtiin muutoksia vuonna 1850. Piikojen ja renkien länsilehteri erotettiin korkealla väliseinällä miesten ja naisten puoleksi, etteivät nuoret kirkonmenojen aikana enää pääsisi halailemaan toisiaan.

 

Bergroth uuden kirkon isänä

Kunnallishallinnon perustamisen jälkeen maalliset asiat siirtyivät 1860-luvulla pitäjänkokouksista kuntakokouksiin. Kirkkoherra Frans Henrik Bergroth oli ensimmäinen Keuruun kuntakokouksen puheenjohtaja. Kunnallinen hallinto kehittyi 1868 – 1880 hänen johdollaan.

Kirkkoherra Bergrothin aikana vuonna 1871 seurakunnassa keskusteltiin ensimmäisen kerran uuden kirkon rakentamisesta. Vanha kirkko oli liian ahdas, kunnoltaan huono ja tyyliltään vanhanaikainen. Sovittiin, ettei vanhassa kirkossa tehdä enää korjauksia. Päätöksen jälkeen vuonna 1873 sakastin etelänurkkaan tehtiin sentään pieni pyöreä komero, joka oli papin mukavuuslaitos. Sakastin pohjoisnurkkaan hankittiin lämmitystä varten kamina vuonna 1882. Itse kirkkosalia ei pystytty lämmittämään kirkon käyttöaikana. Kirkko olikin talvisajan jumalanpalveluksissa kylmä ja vetoinen.

Vuonna 1876 päätettiin uuden kirkon rakentamisesta. Arkkitehti Theodor Granstedin piirustusluonnokset valmistuivat keväällä 1880. Niihin tehtiin useita muutoksia. Rovasti Bergrothin kuolema vuonna 1881 hidastutti jälleen hanketta, jota uusi kirkkoherra Johan Warén jatkoi syksyllä 1882. Warén kuoli yllättäen tammikuussa 1883, ja uuden kirkon rakennustoimikuntaa alkoi johtaa Mäntän ruukinpatruuna G.A.Serlachius.

Kirkon piirustukset ja kustannusarvio hyväksyttiin vihdoin Senaatin talousosastossa maaliskuussa 1886. Kirkon peruskivi muurattiin kesäkuussa 1889. Vanhassa kirkossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus 26.6.1892 ja uusi kirkko vihittiin käyttöön 3.7.1892. Vanhan kirkon käyttö seurakunnan pääkirkkona päättyi kirkkoherra Herman Pihlmanin aikana.

 

 

VANHAN KIRKON PAIMENET

1700-luvulla kirkkoherran lisäksi papistoon kuuluivat kappalainen ja pitäjänapulainen. Papit hoitivat jumalanpalveluksien lisäksi kinkerimatkoja, kasteita, hautauksia ja vihkimisiä ja valvoivat lukutaitoa kinkereillä ja lukusilla, missä taito merkittiin lukuseteliin. Papisto välitti myös kirjallisuutta: esimerkiksi armovuoden saarnaajaksi Pihlajavedelle 1842 tullut Frans Henrik Bergroth toimitti puolessa vuodessa seurakuntalaisille yli sata hengellistä teosta. Papit myös auttoivat kirjoitustaidotonta väkeä asioinnissa virkamiesten kanssa.

Papeilta edellytettiin lisäksi rohtojen valmistus- ja lääkintätaitoja. Pappiloiden apteekkikaapista löytyi muun muassa kiinanpulveria, lapamatolääkkeitä, salpietaria ja englanninsuolaa. Apteekkarin tehtäviä hoiti usein papin vaimo. Sairaanhoitotietous oli papille tarpeen - pitäjänapulainen Bergroth hoiti muun muassa haavoja. Lääkärin tehtävä siirtyi vähitellen pois papistolta 1800-luvun kuluessa.

Papit saivat palkkansa kymmenyksinä seurakunnan tilojen tuotosta. Kirkkoherra sai vuodessa 70 tynnyriä viljaa, muut papit noin kolmanneksen kirkkoherran palkasta. Hautaus maksettiin erikseen. Hyvät kalavedet tarjosivat tärkeän lisän ravintoon. Papinrouvat emännöivät monipuolisesti pappiloita, jotka olivat seurakunnan edustus- ja majoitustiloja sekä kulttuurikeskuksia. Hyödyn ajalla syntyi pappiloiden puutarhakulttuuri, ja papit kehittivät maanviljelyä ja opastivat väkeä suoviljelyyn. Monet uudet viljelykasvit ja -tavat levisivät pappiloista pitäjään. Kirkkoherra Rosenback puuhasi vuonna 1817 Keisarilliselta Talousseuralta Turusta perunansiemenlainoja ja toi näin perunan Keuruulle.

 

Pöyhölän uskolliset papit

Pöyhölä oli 1600-luvulta lähtien kappalaisen pappilana. Pappi sai palkkana pappilan tuoton ja 1800-luvun lopulla jo viidestä torpasta työpäiviä. Keuruun kappalaisen virka oli haluttu. Hakijat olivat kyvykkäitä ja lähtivät kappalaisen virastaan yleensä vain muiden seurakuntien kirkkoherroiksi. Viran houkuttavuutta lisäsi kohtalaisen hyvä toimeentulo, mikä mahdollisti lasten koulutuksen. Keuruun kappalaisena oli 1753 – 1771 Mikael Cheilanus, jonka pojat Mikael ja Karl Fredrik syntyivät Keuruulla. He kävivät koulua Turussa ja valmistuttuaan palvelivat pitäjänapulaisina kotipitäjäänsä. Keuruun kappalaisen Johan Kingelin vanhemman poika, Johan Kingelin nuorempi toimi Keuruun kappalaisenapulaisena ja pitäjänapulaisena 1753 – 1784. Hän oli syntynyt Keuruulla, käynyt koulunsa Porissa ja valmistunut ylioppilaaksi Turussa.

Mikael Cheilanus on jäänyt muistiin erityisesti riidoistaan lukkari Erkki Westelinin kanssa. Kirkonkokouksissa lukkaria syytettiin muun muassa siivottomasta käytöksestä Cheilanusta kohtaan. Vuoden 1755 huhtikuussa Cheilanus joutui taas lukkarin parjaamaksi, mutta tämä pyysi kuitenkin uhriltaan anteeksi. Cheilanus myöntyikin ehdolla, että lukkari joutuu vastuuseen, jos vielä kerrankin on häntä kohtaan suulas ja ynseä.

 

Risu-Piispasta rakkaaseen pässiin

Keuruun vähälukuiseen herrasväkeen kuuluvan papiston tekemisiä seurattiin tiiviisti. Risu-Piispan nimen sai kappalainen Karl Selim Fritjof Bergroth, kirkkoherra Bergrothin sukulainen, joka arkisin kalasti uskotun renkinsä Eemil Ahlmanin kanssa. Lisänimi syntyi Keurusselän kareille ja onkipaikkoihin viritetyistä kalarisuista eli turoista. Bergroth saarnasi liikuttavasti, mutta joskus niin tulisesti, että kirkkoväki pelkäsi hänen hyppäävän alas saarnastuolista.

Keuruulaiset hangoittelivat usein virkavaltaa vastaan, ja papitkin joutuivat olemaan ankaria paimentaessaan heitä. Tulinenkaan saarna ei silti aina riittänyt pitämään väkeä hereillä. Kappalainen Petter Hällforsin kerrotaan kerran huokaisseen kirkossa torkkuville emännille: Tuokaa hyvät vaimot edes tyyny päänne alle, että on parempi nukkua!

Mutta paimen myös rakasti laumaansa. Kerran Hällfors 1840-luvulla loi saarnastuolista katseen seurakuntansa yli ja huudahti: Niin te olette kaikki minun lampaitani! Ja tuollahan istuu Kutinlahden Taavettikin! Se on minun rakas pässini ja hyvä kalastustoverini.

 

Turkmanni-pastorin leimuavat saarnat

1800-luvun herännäisyys näkyi ja kuului myös Keuruun vanhassa kirkossa. Vuonna 1840 määrättiin rovasti K. G. Calamniuksen apulaiseksi Niklas Durchman. Hän oli syntynyt Turkan talossa Oulujoella vuonna 1817. Hän oli veljiensä kanssa ensimmäisiä, jotka liittyivät erämaan profeetan Paavo Ruotsalaisen johtamaan myöhäisempään herännäisyyteen.

Jo tulosaarnassaan Durchman julisti sodan kuolleelle uskolle ja seurakunnassa vallitseville huonoille elämäntavoille, joita olivat muun muassa juoppous, varastelu, riitainen perhe-elämä ja irstailu. Tulosaarna jakoi seurakunnan kahtia. Katuvista tuli heränneitä, vastustajia kutsuttiin suruttomiksi. Sanotaan, että uusi pappi saarnasi kahdessa viikossa Keuruun kirkon harmaaksi, koska naiset lakkasivat käyttämästä kirkossa punasävyistä kansallispukua. Eikä ihme, sillä pappi julisti: Sinä punaisiin puettu Keuruun seurakunta, sinä muistutat minulle helvetin takaseinää. Ja taas: Et sinä ole sutta parempi, huonompi olet. Susi kun kuolee, niin siitä saapi turkin, mutta sinusta tulee vain helvetin kekäle.

Turkmanni-pastorin saarnatessa kirkon 400 istumapaikkaa olivat täynnä, ja ne jotka eivät sopineet kirkkoon, kuuntelivat saarnaa ulkona, avoimista ikkunoista. Kuulijoita saapui Jämsästä, Laukaasta ja Saarijärveltä asti. Lääninrovasti Edvard Bergenheim sai Keuruun herännäisyydestä tietoja ja piti sen vuoksi tarkastuksen Keuruulla 1844. Durchman saarnasi aiheesta Katso siis, ettei sinussa oleva valo olekin pimeyttä. Tarkastaja lumoutui saarnasta ja ilmoitti sen julkisesti seurakunnalle. Tulisieluinen Niklas Durchman kuoli Tampereella vuonna 1845.

 

Nälkävuosista kohti jäähyväisiä

Katovuodet alkoivat, kun 1867 toukokuussa raivosi lumimyrsky ja kesäkuun alussa Keurusselän jää vielä kantoi miehen. Heikko sato toi nälän. Väkiluku oli vuoden 1867 lopussa 5719, mutta elokuuhun 1868 mennessä oli kuollut jo 357 henkeä, lähinnä nälkään ja tauteihin. Kappalainen Tobias Pettersson kuoli vuonna 1868 ja haudattiin monen muun nälkävuosina kuolleen tapaan vanhan kirkon kirkkomaahan. Kolmen markan lahjoituksella Pettersson toivoi seurakunnan ikuisesti huolehtivan hänen ja aiemmin kuolleen Emilia-vaimon haudasta. Karl Selim Fritjof Bergroth oli Pöyhölän pappina eli kappalaisena 1870 – 1890. Häntä seurasi vanhan kirkon ajan viimeinen kappalainen Jacob Schroderus, joka piti jäähyväispuheen kirkon viimeisessä jumalanpalveluksessa vuonna 1892. 

 

KIRKKOMATKA

Entisaikaan tehtiin vaivalloisiakin matkoja Keuruun kirkkoon jumalanpalvelukseen. Lähempää tultiin veneellä, hevosella tai kävellen. Varsinkin vesikeuruulaiset tulivat talvella jäitä ja soita pitkin reellä ja kesäisin vesireittejä myöten kirkkoveneillä. Pitkän kirkkomatkan vuoksi papit kävivät myös pitämässä syrjäseuduilla jumalanpalveluksia sekä kastamassa lapsia ja antamassa vanhuksille ja sairaille ehtoollista.

 

Kirkkoveneet

Kesäisin kuljettiin kirkkopolkua venevalkamaan jalan ja lopun matkaa veneellä. Kirkkoveneet olivat jopa yli 20-metrisiä ja soutajia oli toistakymmentä. Veneen omistaviin venelahkoihin kuului 4 -7 taloa tai torppaa, joista tulivat muun muassa Heinäsen, Häkkisen, Kaukasen, Kiesisen, Liukon, Mäntän ja Valkeeniemen venekunnat. Lahkot rakensivat veneen yhteisvoimin ammattimiehen johdolla, tunnetuimpia heistä oli Särki-Seppä eli Pekka Särkinen Ruovedeltä. Keuruu tuli kuuluksi veneistään ja omasta venetyypistään, joiden yksilöt saivat kuvaavia nimiä: Ahti, Susi, Mainio, Haukka, Huhkain, Joutsen, Kurki, Porsas ja Pääskynen.

1800-luvulla Keurusselällä ja Tarhialla oli 14 kirkkovenevalkamaa, näistä suurin Kolhon Kaukanen. Siellä oli seitsemän venettä, joiden käyttäjät asuivat Kolhossa, Kankaanpäässä ja Ukonselän takaisessa Keuruun osassa. Kun kaikki veneet olivat juhannusaamuna käytössä, saattoi Kaukasen valkamasta nousta tunnin venematkalle jopa 600 henkeä. Matkaajia houkuttivat myös kirkkotien varteen nousseet käsityöläispajat: hopea-, kupari- ja kellosepiltä saattoi hankkia sormuksia, kynttilänjalkoja, kelloja ja kulkusia.

Riihoskylästä kirkkomatkan alku taitettiin kävellen polkua Heinäsen rantaan, mistä soudettiin noin 12 kilometriä kirkolle. Heinäsen venelahkon ensimmäinen vene oli Härkä, seuraava Mullikka. Viisitoistahankainen kirkkovene Netto valmistui vuonna 1879. Sitä oli Särki-Sepän johdolla rakentamassa miehiä Iso-Moijaselta, Ranta-Moijaselta, Riihoselta, Ristimäestä, Saarimäestä, Vaissista ja Vääriseltä. Veneelle pidettiin kastajaiset. Isoksi Valkoseksi sittemmin kutsuttu vene oli 21 metriä pitkä ja erottui värillään hautatervalla sivellyistä veneistä. Se oli viimeisiä Keurusselän kirkkoveneitä ja niistä nopein. Iso Valkonen pelastettiin ensiksi riippumaan vanhan kirkon kattoon. Myöhemmin se pääsi kirkon puistoon muistuttamaan kirkkoveneajasta. Veneellä tehtyjen kirkkomatkojen aika alkoi täyttyä, kun höyrylaiva Keuru aloitti liikenteen Keurusselällä 1885 ja rautatie toi uuden ajan Keuruulle saakka 1897.

 

Kirkkoaitat ja kirkkotuvat

Kirkon lähellä Lapinsalmen rannoilla oli 1800-luvulla kymmeniä kirkkoaittoja. Matkalaiset yöpyivät niissä lattialle levitetyillä polstereilla eli patjoilla tultuaan kirkolle lauantaina matkojen takaa. Lauantaina myös juteltiin tuoreimmat kuulumiset ja miesväen yö kului joskus pitkälle sahtilekkerien ja kotiviinan parissa. Sunnuntaiaamuna tulleista etenkin naisväki vaihtoi parasta päälle kirkkoaitassa. Aitassa syötiin eväätkin eli yleensä leipää, juustoa, perunarieskaa, pannukakkua, palvattua lihaa, suolakalaa ja maitoa tai piimää.

Venelahkot eivät omistaneet kirkkoaittoja, vaan ne tehtiin omistajatalon mailla ja siirrettiin kirkolle muun muassa lasten rippikoulukortteeriksi, suurin osa Lapinsalmen kunnaalle. Kirkkoaitat rapistuivat laivalla ja junalla matkaamisen yleistyttyä. Tallella on vesikeuruulaisten aittoja hieman pienempi Aholan kirkkoaitta kotiseutumuseon pihapiirissä.

Kirkkotupia eli lämmitettäviä, useampihuoneisia taloja omistivat 1800-luvun lopulla taloista ainakin Ampiala, Häkkinen, Iso-Moijanen, Kivijärvi, Lihjamo ja Murtomäki. Jäljellä on Moijasen kirkkotupa seurakuntavirastoa vastapäätä.

 

Keurusselän suuri murhenäytelmä

Keuruulaiset kirkkovenekunnat harrastivat usein kilpasoutua. Elokuussa 1844 ehdottivat Kaukasen venekuntalaiset Kolhon puolelta jälleen kilpailua. Sunnuntaiaamuna Kaukasen rantaan kokoontui pelkkiä nuoria miehiä. Rannalle oli tuotu iso ämpäri paloviinaa, jota jokainen sai juoda. Matkalla mukaan tulleet muut venekunnat, joissa oli myös naisia ja lapsia, jäivät kauas Kaukasen veneen taakse.

Pastori Niklas Durchmanin tapana oli mennä veneitä vastaan ja myydä väelle Raamattuja ja hengellisiä kirjoja. Saatuaan kirkonpalvelijalta tiedon veneestä hän lähti rannalle ja näki veneen työntyvän rantaan täynnä juopuneita nuorukaisia. ”Ihme, ettei vanhurskas Jumala hukuttanut teitä jo matkallanne tänne”, sanoi pastori ja kaatoi paluumatkalle tarkoitetun paloviinan järveen. Kuultuaan vielä muilta venekunnilta, että voitosta oli lyöty vetoa rahasta, nuhteli Durchman kirkossakin väkeä Jumalan rangaistusta ennustaen, ellei kilpasoutuja lopeteta: ”Jos te rakkaat keuruulaiset tietäisitte mitä vuoden perästä tapahtuu, te tekisitte parannuksen. Aika minullakin on hämärän peitossa, mutta se tapahtuu. Te seisotte niin kuin helluvan suon päällä ja painutte helvettiin jollette tee parannusta.”

Onnettomuus tulikin seuraavana vuonna 31.8.1845. Tuuli yltyi jumalanpalveluksen aikaan niin kovaksi, että venekuntia varoitettiin lähtemästä. Kirkkoveneet kuitenkin lähtivät. Kaukasten karilla pohjoistuulessa Haikan vene täyttyi vedellä ja kaatui. Hukkuneita oli 26, vain 11 pelastui. Useat muut kirkkoveneet olivat jo aiemmin rantautuneet, mutta Kaukasen valkamaan päässyt vene lähti pelastamaan hädässä olevia. Paikka painettiin mieleen tulevia naarauksia varten. Murhenäytelmä järkytti syvästi keuruulaisia ja koko maata.

Jälkeenpäin moni kertoi onnettomuutta edeltäneistä enteistä. Keskisen talon Kalle-renki oli onnettomuusaamuna kuullut suuren kohinan ja valituksen kulkevan pohjoisesta etelään. Kolhon talon pihasta myrsky kaatoi kaksi kaunista koivua, lennätti kuhilaita ja sai Keurusselän vaahtoamaan valkeana. Kun uhreja siunattiin Keuruun vanhan kirkkomaan yhteishautaan, moni muisti pastori Durchmanin ennustuksen. Pastori itse oli kuollut muutamaa kuukautta aiemmin, eikä ollut ennustustaan todistamassa.

 

 

ELÄMÄÄ KIRKON HUOMASSA

1700-luvulla kirkonmenot ja pyhäpäivän vietto olivat elämässä keskeisiä. Jos ei menty kirkkoon, kirkonmenojen aika pyhitettiin kotona lukemalla tuvan pöydän ääressä saarna postillasta eli rukouskirjasta. 1700-luvulla pitäydyttiin tarkasti pyhäpäivän kunnioittamiseen, säännölliseen kirkossakäyntiin, saarnan loppuun kuulemiseen ja ehtoollisella käyntiin. Kirkkoon tultiin erityisesti juhlapyhinä ja rukouspäivinä, joita oli neljä kertaa vuodessa. Kirkossakäynti oli pakollista, joten sen laiminlyönnistä rangaistiin.

Jumalanpalveluksilla oli hengellisen sisällön lisäksi muita tärkeitä, esimerkiksi hallinnollisia merkityksiä. Saarnastuoli oli ajan paras tiedotusväline. Sieltä julistettiin hallitsijan vakuutukset, kruunun määräykset ja asetukset ja ilmoitukset verojen keruun ja käräjien ajankohdasta. Kirkollisissa kuulutuksissa ilmoitettiin avioon aikovat parit, syntyneet lapset, seurakunnan kuolleet. Kuulutuksissa ilmoitettiin myös muun muassa tapahtuneet varkaudet ja muut rikokset, kadonneet eläimet, huutokaupat ja särkyneet sillat. Kirkolta saattoi saada myös saapunutta postia mukaansa.

Kirkolla tavattiin ihmisiä oman talon ja kotikylän väen lisäksi, mikä oli harvaan asutussa pitäjässä tärkeää. Kirkkomatkoihin yhdistettiin myös kaupankäyntiä. Tämän vuoksi oli tarpeen määrätä rangaistus niille, jotka eivät heti kellojen soiton jälkeen kiiruhtaneet kirkkoon lukemaan synnintunnustusta. 1700-luvulla jumalanpalveluksen kulkua haittasi kirkkoväen malttamattomuus istua kirkonmenojen ajan paikallaan. Vuonna 1769 määrättiinkin kesken kaiken poistuneet, rikkaat ja köyhät, joutumaan jalkapuuhun.

 

Jumalanpalvelus ennen vanhaan

Jumalanpalvelus muodostui 1700-luvulla neljästä osasta: alkuliturgiasta tai johdannosta, sananosasta, ehtoollisosasta ja loppuliturgiasta. Johdannon tärkein kohta oli rippi ja siihen kuuluva synnintunnustus. Jumalanpalvelusta edelsivät katekismussaarna eli aamusaarna ja siihen liittyvät rukoukset. Tämän katekisaation pituudeksi määriteltiin puoli tuntia. Katekisaatiota edelsi katekismuksen kuulustelu, kaupungeissa ripille ilmoittauduttaessa yleensä edellisenä iltana ehtookellojen soiton aikaan, maaseudulla usein vasta messun yhteydessä. Ilman tyydyttävää lukutaitoa ehtoolliselle ei ollut asiaa. Käsikirjan mukaan ehtoollista tuli viettää suurina juhlapäivinä, mutta rippikirjamerkinnät osoittavat siihen osallistutun useimmiten vain ennen pääsiäistä. Ehtoollisen jakotapana oli leivän ja viinin jako erikseen, kuten nykyisin, sekä leivän kastaminen viiniin. Kansalaisluottamuksensa menettänyt henkilö suljettiin ehtoolliselta. Se oli yhteisön asettama kova rangaistus. Tästä kertoo kirkkoherra Abraham Indrenius vanhempi vuonna 1753:

Kuinka moni seurakuntalainen on jonkin syyn takia ollut suljettuna pois Herran Pyhältä Ehtoolliselta, ei selviä rippikirjoista, koska eritoten kaukana asuvat sanankuulijt ovat saaneet Ehtoollisen kotonaan ja merkintä siitä on jäänyt rippikirjaan tekemättä. Näinäkin vuosina on yksi ja toinen sanankuulija ollut Herran Pyhältä Ehtoolliselta suljettuna, toisinaan juoppouden takia, toisinaan taas huonon kristinopintaidon vuoksi. Mutta koska he sen jälkeen, kun ovat osoittaneet parannusta tai ahkeroineet lukemisessa ja oppimisessa, ovat jälleen päässeet ripille, ei heidän lukumääräänsä voida tarkalleen ilmoittaa.

Jos ehtoollista ei vietetty, jumalanpalveluksessa keskeistä oli saarnatuoliliturgia, johon kuului paitsi saarna myös useita rukouksia muun muassa esivallan puolesta. Kirkkolaki määräsi saarnan enimmäispituudeksi yhden tunnin. Saarnan jälkeen veisattavan virren aikana kannettiin kolehti. 1700-luvulla veisattiin Vanhasta Virsikirjasta vuodelta 1701, johon sisältyi myöhemminkin suosittuja virsiä. Jumalanpalveluksen päätti Aaronin siunaus, johon seurakunta vastasi laulamalla virren. Tämän jälkeen pappi luki lähtöpsalmin sanat.

 

Kirkkokuri taltutti vanhat ja nuoret

Kirkkokuria käytettiin sekä maallisten rikkomusten rankaisuun että opettamaan kansalaisia kirkossakäyntiin ja lukutaitoon. Kirkossakäynnin suhteen pidettiin silmällä kaikkia kyläkuntia ja yksittäisiä ihmisiä. Penkkijärjestys mahdollisti kirkossakäynnin valvomisen. Kylien kuudennusmiehet ilmiantoivat syyllisen kirkkoraadille, joka kuulusteli ja tuomitsi.

Rangaistuksia olivat rikkeen mukaan varoitus, jalkapuu, mustapenkki, sakot ja ehtoolliselta sulkeminen. Häpeärangaistus saatiin yleensä siveettömyydestä, jumalanpilkasta ja taikauskosta. Papin saarnastuolista antaman varoituksen kohde istui kirkossa erillään, jalkapuuhun joutunut eteisessä ja vakavasti rikkonut mustapenkissä kirkon keskellä. Mustapenkkiin jouduttiin vakavista siveellisyys- ja henkirikoksista, ja penkkiin joutuneen täytyi ripittäytyä julkisesti. Siveellisyysrikkeistä maksettiin myös sakkoa. Näin saatiin vanhan kirkon paanukatolle tervausrahaa ja tervaajia, mikäli sakkoa ei ollut vara maksaa. Uusi rikoslaki 1894 syrjäytti kirkolliset ja maalliset häpeärangaistukset.

Vuonna 1811 annettiin seuraava kirkkojärjestystä koskeva määräys: Koska useammista muistutuksista, varoituksista ja uhkauksista huolimatta ei ole voitu ehkäistä sitä harmittavaa pahaa tapaa, että monet sekä vanhemmat että nuoremmat, varsinkin rengit ja pojat, kaikenlaisten syiden nojalla yhteensoiton jälkeen, vetelehtivät hautausmaan aidalla, tai jumalanpalveluksen aikana kiiruhtivat pois kirkosta penkkien ja lähimmäisten naapuriensa yli; puhumattakaan siitä, kuinka kauhistuttavaa ja syntistä on juopuneena tulla Herran huoneeseen, eli ulkona kuluttaa pyhää aikaa, jonka varsinkin jokaiselle kristitylle tulisi olla ylösrakennukseksi ja hartaudeksi; päätettiin, että lukkarin tulee sulkea kirkon läntinen ulko - ovi ennen kuin uskontunnustusta luetaan eli lauletaan alttarilla, eikä avata sitä, ennen kuin rippi on lopetettu eli rukous messuttu; että kirkon kuudennusmiesten tulee edesvastuun uhalla valvoa, ettei kukaan rahvaasta ilman laillista syytä ole ulkona eli mene ulos itse saarnan aikana, eli silloin kun Herran ehtoollista jaetaan, eli silloin kun viimeistä värssyä lauletaan, vaan jokainen, jos suinkin mahdollista, odottaa jumalanpalveluksen loppua. Tämän ohessa muistutettiin myös, että vanhemmat ovat lain mukaan vastuunalaiset siitä, miten heidän lapsensa käyttäytyvät kirkossa ja jumalanpalveluksen aikana; että nuorten poikien tulee kauniin tavan mukaan istua kuorissa lukkarin luona ja pappien nähtävissä; että seurakuntalaisten ei pidä jumalanpalveluksen aikana käyttää lukkarin apua kirkossa eikä sakastissa, että seurakunnan tulee olla seisoallaan ripin ja kiitosten aikana, sekä myös silloin, kun korkean esivallan julistuksia luetaan saarnastuolista. Jumalanpalveluksen häiritsemisestä joutui jalkapuuhun. Joistakin rikkeistä selvisi maksamalla sakkoa.

Vuonna 1769 tuomittiin jalkapuuhun kaksi poikaa jotka olivat telmäneet kuorissa ripin aikana, ja jotka lukkari oli nähnyt vetävän sormikoukkua ja heittävän painia. Samoin tuomittiin viisi muuta poikaa, jotka läksivät jumalanpalveluksen alussa ulos kirkosta, ja sitten saarnan aikana juoksivat pitkin kirkkomäkeä, eivätkä tulleet sisään, ennenkuin kirkkoherra itse läksi heitä tavoittamaan, jolloin hän näki heidän juoksentelevan hangella koiria ajamassa.

 

LUKKARI JA MUUT KIRKON PALVELIJAT

Lukkari-nimitys tulee ruotsinkielisestä sanasta klockare, kellonsoittaja. Alun perin lukkari oli pappilan renki. Kirkolla hän vastasi kirkkorakennuksesta, esineistöstä ja kynttiläajan paloturvallisuudesta. Lukkarilla oli kirkon avaimet, hän soitti kelloja ja johti laulua. Hän myös avusti pappia kirkollisissa toimituksissa ja oli mukana pitäjänmatkoilla. Lukkari oli säädyltään talonpoika, jonka papisto ja pitäjänmiehet yhdessä valitsivat toimeensa.

Lukkarilla oli paljon muitakin tehtäviä. Hän kuljetti papiston ja kirkollisten viranomaisten kirjeenvaihtoa, opetti lapsia lukemaan lukkarinkoulussa ja avusti seurakuntalaisia kirjoitustehtävissä. Vuonna 1755 lukkareilta vaadittiin Kuninkaallisella kirjeellä suoneniskemistaitoa ja 1803 annettiin asetus, joka velvoitti lukkarit hoitamaan rokotukset. Vuoden 1825 rovastintarkastuksessa todettiinkin, että Keuruun lukkarit osasivat kupata ja rokottaa. Lukkari toimi myös Pihlajavedellä, joskin sinne oli tapana palkata varalukkari.

 

Värikkäitä hahmoja lukkarista piikaan

Lukkarina oli 1735 – 1772 Erkki Westelin Kantolan torpassa asuneen Heikki Kallenpojan jälkeen. Seurakunnan tuli etsiä uusi lukkari ja elättää entisen perhe, joten Westelin valittiin lukkariksi, ja hän avioitui entisen lukkarin vasta 15-vuotiaan Maria-tyttären kanssa.

Erkki Westelinin lukkarinura oli värikäs. Hänen toimiaan käsiteltiin kirkonkokouksissa, ja 1750 hänen todettiin juopottelevan ja käyttäytyvän törkeästi pappeja ja seurakuntalaisia kohtaan. Häntä uhattiin lukkarinarvon menettämisellä. Lukkari lupasi sekä kädenlyönnein että sanoin luopua viinanjuonnista ja ryhtyä viettämään raitista ja siivoa elämää. Silti hän joutui vielä monesti kuulusteluun ja erotettiin useasti. Lukkarina hän kuoli 1772, elettyään kauemmin kuin kiistakumppaninsa kirkkoherra Indrenius ja kappalainen Cheilanus. Seuraavana tehtävässä toimi Adolf Follberg, joka asui Suolahden Seippolassa 1800-luvun vaihteessa. Follberg joutui Suomen sodassa venäläisten vangiksi Riitalahden kahakassa.

Kuuluisin Keuruun lukkareista on kuitenkin Matias Saxberg (1787 – 1861), joka valittiin 1816 Keuruun tilapäiseksi lukkariksi ja 1834 varsinaiseksi lukkariksi. Saxbergin sanotaan olleen virkaansa sopimaton. Hän harjoitti laajaa rahan lainaustoimintaa, ja kerrotaan, että hänellä olisi ollut parikymmentä aviotonta lasta eri puolilla pitäjää. Hänen poikanaan on pidetty muun muassa 1831 syntynyttä Keuruun toista kauppiasta Edvard Damstenia.

Matias Saxberg jäi historiaan erityisesti tekemästään rikoksesta. Hän surmasi 23.8.1839 pappilan torpparin tyttären, Päkärin paimenena olleen 21-vuotiaan Eeva Maria Matintyttären kiskomalla häntä hiuksista ja lyömällä päähän. Lukkari kuritti paimenta, koska tämän karja oli päässyt lukkarin peltoon. Kihlakunnanoikeus antoi Saxbergille kuolemantuomion, joka tarkoitti käytännössä Siperiaan karkottamista. Hän selvisi merkillisesti tuomiosta, sillä hovioikeuden kannan mukaan senaatin oikeusosasto tuomitsi hänet sakkoihin ja häpeäpenkkiin. Lukkari Saxberg murhattiin lokakuussa 1861.

Matias Saxbergilla oli lukkarioppilaana vuodesta 1840 seuraava Keuruun lukkari Abram Andelin Ylä-Häkkisestä. Hänen jälkeensä lukkarina oli 1868 – 1900 Karl Arvid Ahlman, jonka poika oli arkkitehti Valde Aulanko (1883 – 1955). Ahlman pääsi lukkarinoppiin, kun hänen laulunlahjansa huomattiin uitossa Lapinsalmella. Onnettomuudekseen Ahlman joutui piika Iso-Riikan epäsuosioon. Piika kiusasi pitäjän uutta lukkaria vahvalla ja epävireisellä virrenveisuullaan. Koska Riikkaa ei voitu kieltää veisaamasta, ruustinna Bergroth keksi maksaa Riikalle 3 markkaa vuodessa, jotta tämä ei veisaisi kirkossa. Riikka suostui ja piti lupauksensa. Ruustinna ei kuitenkaan muistanut uusia sopimusta uudeksi vuodeksi, ja Riikka veisasi kirkossa entistä kovemmin. Ruustinna joutui maksamaan Riikalle uudestaan 3 markkaa ja niin Riikka istui kirkossa veisaamatta.

 

Suntiot, unilukkarit ja haudankaivajat

Kun lukkari sai hoitaakseen yhä enemmän työtehtäviä, hän palkkasi yksinkertaisimpia töitä varten avukseen suntion eli kirkonvartijan, jonka eräänä tehtävänä saattoi olla unilukkarin virka. Keuruulla oli 1750-luvulta 1770-luvulle unilukkarina eli vekkarina Taneli Heikinpoika, jota kutsuttiin Uni-Taneliksi. Kerrotaan, että hänellä oli ruokokeppi, jolla hän kopautteli lattiaa nukkujan lähellä. Jos siitä ei ollut apua, hän tökkäsi nukkujaa kylkeen ruokokeppiin kiinnitetyllä pallolla. Uni-Taneli toimi myös haudankaivajana.

Suntiona ja haudankaivajana oli 1850-luvulla Adam Klack, joka oli aiemmin ollut pitäjänsuutari. Klack käytti puhuessaan vertauksia ja runollista kieltä, ja viran saatuaan hän vastasikin onnittelijoille: Niinpä sitä Herra miestä ylentää. Klack kertoi, että hautoja kaivettaessa löytyi usein viinapullo, jollainen laitettiin ennen miesten arkkuihin vainajalle evääksi. Klack oli kertomansa mukaan juonut pullon tyhjäksi ja viina oli ollut oikein hyvää.

Vuonna 1868 perustettiin erillinen suntion virka. Tehtäviksi määrättiin kirkonkellojen soitto, kirkon ja portaiden puhdistaminen, kirkkopihan lumitöiden teko ja papin auttaminen sakastissa. Suntio piti myös järjestystä kirkossa jumalanpalvelusten aikana. Hän sai palkkana yhden kapan rukiita jokaisesta talosta. Virkaa hoiti vuodesta 1868 Adam Handolin, joka toimi myös haudankaivajana, sillä pelkkä suntion palkka ei elättänyt. Viimeinen vanhan kirkon palvelija oli vuodesta 1872 suntiona olleen isänsä Fredrik Uskalin jälkeen Kaarlo Uskali. Hän oli suntiona vuodesta 1887 ja hoiti virkaansa Keuruulla yhteensä 57 vuotta.

 

Kirkkoväärtit

Kirkkoväärti (ruots. kyrkvärd) eli kirkonisäntä oli seurakunnan rahavarojen hoitaja. Kirkkoväärtiksi valittiin vakavarainen talollinen. Tehtävä oli vastuullinen, joten sen hoitajalta vaadittiin takuusumma tai sitten seurakuntalaiset takasivat rahavarojen käytön. Vanhan kirkon rakennusaikaan kirkon kassaan saatiin rahaa pääasiassa multa-, kello- ja paarirahoista, sakoista, kolehdeista ja lahjoituksista. Näillä rahoilla kustannettiin osa kirkon rakentamisesta.

Keuruun kirkkoväärtinä toimi 1732 – 1752 pitäjänkirjuri Petter Palander, 1753 – 1763 Abraham Palander sekä 1764 – 1766 Johan Kingelin. 1800-luvun alkupuolella oli kirkkoväärtinä Kuorevedeltä Keuruulle tullut Könttärin isäntä Abraham Saxberg. Abraham Saxbergin seuraajia olivat Matias Saxberg, talollinen Adam Cederlund eli Ollila 1837 – 1861 ja talollinen Juho Riihimäki 1862 – 1892.

 

 

KIRKKOTARHA

Vanhaa kirkkoa rakennettaessa sitä edeltävä, Keuruun vanhinta pyhäkköä seurannut toinen kirkko oli vielä paikallaan. Tie kulki kahden kirkon välistä, ja niillä oli omat kirkkotarhansa. Toinen kirkko purettiin vuonna 1799. Vuoden 1837 kartasta nähdään yhdistetyt kirkkotarhat ja maantie kulkemassa vanhan kirkon länsipuolelta. Kirkkotarhaa laajennettiin 1820-luvun lopussa ja sen jälkeen vielä kaksi kertaa. 

Porttihuoneet eli läpikäytävät

Kirkkotarhat on perinteisesti aidattu. Toista kirkkoa ympäröi lautakatteinen hirsiaita. Kiviaita ja porttihuoneet taas lienee rakennettu 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa, sillä vuonna 1808 ne olivat jo olemassa. Vainajaa hautaan tuovalla saattoväellä oli tapana laskea arkku porttihuoneeseen odottamaan hautaamista. Kirkkoon tultaessa voitiin porttihuoneissa laittaa kengät jalkaan, syödä eväitä ja siistiytyä. Pääsisäänkäynnin edessä oleva suuri läpikäytävä oli tarkoitettu miehille ja eteläsivulla oleva naisille. Pohjoissivulla oleva kolmas porttihuone oli perimätiedon mukaan tarkoitettu myöhästyneille ja punatukkaisille. Sitä sanottiin Nikaraisten portiksi, koska kaukaa Multialta tulevat usein myöhästyivät. Punatukkaisia taas on kansanperinteessä epäilty noidiksi. Kolmas porttihuone ei ole säilynyt, sillä kiviaita portteineen suljettiin 1927.

Asehuone, johon aseet tuli jättää, oli kirkon eteisessä pääoven oikealla puolella. Kirkon kaakkoiskulmassa oli luuhuone, jossa vainajia säilytettiin hautaamiseen asti. 1850-luvulla kirkkotarhan itäpuolelle rakennettiin uusi ruumishuone, jonka alla oli kiviseinäinen kellari. Porttihuoneiden tapaan punaiseksi maalattu ruumishuone purettiin ja kellari täytettiin maalla 1893 uuden hautausmaan valmistuttua. Porttihuoneet ovat toimineet monessa käytössä, eteläinen vapaapalokunnan kalustovarastona ja pohjoinen kesäkahvilana.

 

Hautausmaa

Vanhan kirkon tarhaan lienee haudattu keuruulaisia jo 1600-luvulla, jolloin ensimmäinen kirkko tehtiin Lapinkankaalle. Eniten vainajia on haudattu itä- ja eteläosaan. Pohjoista puolta pelättiin, koska kirkon uskottiin kaatuvan sinne viimeisenä päivänä. Kirkon alle haudattujen taas ajateltiin olevan tuomion päivänä lähinnä taivasta. Vanhassa kirkossa on kuitenkin haudattu vain kuorin alle. Kirkkoon hautaaminen kiellettiin 1700-luvun lopussa.

Vanhan kirkon hautausmaa jäi pieneksi 1800-luvun lopussa. Lisäksi vuoden 1879 yleisen terveydenhuoltoasetuksen mukaan hautausmaat eivät saaneet sijaita lähellä asutusta. Uusi hautausmaa vihittiin käyttöön 11.9.1892.

Hautausmaan muistomerkeistä vanhat puiset hautalaudat ja –ristit ovat tuhoutuneet tai poistettu. Sekä vuoden 1918 sodan että talvi- ja jatkosodan sankarihaudat ja muistomerkit on sijoitettu vanhan kirkon hautausmaalle. Omaiset kävivät tunnistamassa kirkkoon sijoitetut kaatuneet ennen haudan lepoon siunaamista. Kirkkotarhassa on myös useita sukuhautoja ja muun muassa runoilija Einari Vuorelan ja kirjailija Laura Soinne-Vuorelan sekä taiteilija Lauri Santun haudat.

 

Kirkkotarha puistona

Vanhan kirkon kirkkotarha oli puuton 1800-luvun alussa. Rovasti Malmsténin aikaan 1850-luvulla lienee kirkkotarhan eteläiseen osaan aidan viereen istutettu koivuja. Istuttajista tunnetaan ainakin tervakauppias Kiipele, jonka mukaan etelä- ja länsiaitausten kulmassa olevaa koivua kutsuttiin Kiipeleen koivuksi. Komea koivu kaatui kesällä 1977.

Kirkkotarhan kasvillisuus villiintyi vanhan kirkon jäätyä käytöstä 1892. Kiviaidan vieressä kasvoi 1920-luvulla koivuja ja pihlajia ja kirkkopihalla kukkivat akileijat ja sinilatvat. Toisaalta runsas pensaikko antoi suojaa viinaa nauttiville ja sitä kauppaaville. Kirkkotarhan siistimiseksi opettaja Janne Mäkinen teki puistosuunnitelman vuonna 1927. Mäkisen kumppaneina puistoa kunnostamassa olivat maanviljelijät Eemil Kansanaho ja Edvard Lautamäki. Kunnostuksessa maa tasattiin, nurmi kylvettiin ja tarhaan tehtiin uudet käytävät. Uusiksi kasveiksi istutettiin sembramäntyä, ruusua ja jasmiinia.

 

Kirkkotarhan väki

Keuruulla puhuttiin joskus kirkkotarhan väestä. Kirkkomaalla oli nähty yöllä aidan vieressä seisomassa paljon väkeä, mutta joillain seisojista ei ollut jalkoja tai päätä. Kerrotaanpa erään miehen pimeässä ajaneen hautausmaan ohi ja säikähtäneen, kun sieltä oli kuulunut huuto: Paljon on tänne tullehia, mutta vain vähän palannehia! Hautausmaan mullan uskottiin olevan täynnä voimaa eli väkeä. Niinpä maata otettiin taikomistarkoituksiin. Vastineeksi piti maahan kätkeä kupariraha. Kirkkomaalle tuotiin myös noitapusseja saamaan voimaa. Kolhon isäntä, Abram Evert Kolho (Saxberg) kertoi, että 1870-luvulla rippikoulua vanhassa kirkossa käyneet pojat löysivät luunsiruja, jouhia ja multaa sisältäviä noitapusseja sakastin kivijalan raoista.

Torppari Iisakki Alkula puolestaan kertoi, kuinka hän 1850-luvulla lähti Kuorevedelle tunnetun noidan ja parantajan Vierun Matin luo hakemaan apua äidilleen. Matti teki Iisakille noitapussin käskien hautaamaan sen Keuruun kirkkomaahan tiettynä päivänä kello 12 yöllä sen ristin juurelle, joka oli kolmantena suuresta läpikäytävästä. Matti varoitti vielä, että ovi aukenee itsestään ja pysyy auki. Pois ehtiäkseen piti ovella olla vikkelä.

Määrättynä hetkenä Iisakki saapui suuren läpikäytävän portaille ja ovi avautui itsestään. Iisakki riensi kirkkomaalle ja hautasi pussin kolmannen ristin juureen. Kun hän astui ulos läpikäytävästä, rämähti ovi äkäisesti kiinni. Iisakki palasi kotiin ja äiti parani. Kun Iisakki oli kertonut tapauksesta 1900-luvun alussa nuorelle ylioppilaalle Voitto Kolholle, oli tämä todennut, että Vierun Matti oli varmasti itse oven takana sitä aukomassa ja sulkemassa, sillä noidan maineen takia hänen kannatti tehdä matka Kuorevedeltä Keuruulle. ylös

 

TARINOITA JA USKOMUKSIA

Rippileivän voima

Vanhan kansan mukaan pyhissä esineissä oli erityistä voimaa. Niinpä ehtoollisella saatavaa rippileipää käytettiin taikakaluna. Kun lähdettiin tärkeään metsästykseen, vaikkapa metsästämään karhua, pyssyllä osui varmasti, jos sen piippuun oli työnnetty ruudin ja lyijyn lisäksi rippileipä ja sen läpi ammuttiin. Muihinkin taikoihin rippileipää saattoi käyttää. Papilta sai varmasti nuhteita, jos tämä näki ehtoollisella, ettei leipää syötykään, vaan se otettiin talteen taikomistarkoituksiin.

 

Juhannus 1774

Keuruun kirkkoherra Abraham Indrenius nuorempi kirjoitti sanomalehteen Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo uutisen juhannuksen 1774 erikoisista tapahtumista. Uutinen on tiettävästi ensimmäinen ja vanhin Keuruusta kertova sanomalehtijuttu. Tekstin on suomentanut Aulis Oja 1971 ja se ilmestyi Keuruun joulussa vuonna 1971.

Viime juhannuspäivänä sattui täällä seuraava tapaus. Aamulla sää oli tyyni sekä kaskisavujen ja monipäiväisen helteen takia kovin utuinen. Kello 8, jolloin kirkonkelloja soitettiin ensimmäisen kerran, kuultiin kaukaista lyhyttä ukkosenjyrinää heikon etelätuulen puhaltaessa. Jumalanpalveluksen alkaessa salamoi ja jyrisi jo lähempänäkin, lyhyesti, mutta tiheään. Tätä jatkui, kunnes evankeliumitekstin lukemisen aikana salamointi kasvoi valtavaksi.

Samalla puhkesi rakeensekainen kaatosade ja hirmuinen myrsky, jotka ryskyttivät kirkon seiniä, kattoa ja tornia niin, ettei ukkosenjyrinää enää erottanut. Myrskyn voima oli niin suuri, että luotettavien miesten kertoman mukaan läntinen kirkonnurkka kohosi kivijalan päältä jättäen seinän alle kämmenenlevyisen raon, josta paljon vettä tunkeutui kirkkoon. Jopa koko eteläseinäkin päästi vettä lävitseen siitä huolimatta, että kirkko oli hyvin veistetty ja tilkitty. Jos eivät muutamat pelottomat miehet olisi käyneet lukitsemassa eteläovea, josta siitäkin vettä tulvi virtana sisään, kirkko olisi kansan käsityksen mukaan ollut vaarassa luhistua. Kuinka tyrmistyneitä kaikki olivat, on sanomattakin selvää.

Pahinta myrskyä jatkui niin kauan kuin evankeliumitekstin kolmen tai neljän jakeen lukeminen kesti. Erään 15-vuotiaan pojan, joka juuri silloin oli ulkona juoksemassa kirkkoon, myrsky lennätti portailta 500 – 600 askeleen päähän metsänreunaan, onneksi vahinkoa aiheuttamatta.

– Kuinka kaukana myrsky oli alkanut, ei varmasti tiedetä. Neljännespeninkulman päässä kirkolta etelään sijaitsevan kappalaispappilan luona oli vain jonkin verran satanut ja jyrissyt. Puolivälissä olevalla pappilan niemellä sen sijaan on paljon erikoisia puita, jopa pensaitakin, nurissa, samoin paksuja petäjiä katkenneina. Myöskään pohjoiseen päin ei myrskyn jälkiä ole näkyvissä enempää kuin neljännespeninkulman etäisyydellä. – Vaikka rukiinolki olikin vielä pehmeätä, kokonaan ei tämä vilja, Jumalan kiitos, vahingoittunut. Herne ja hamppu sitä vastoin tuhoutuivat melkein täydellisesti.

 

Musta kirja

Ennen vanhaan uskottiin, että talon tai kirkon valmistuttua oli hyvä piilottaa sinne kirja. Keuruun vanhalla kirkollakin oli tarinan mukaan kirja, joka varjeli kirkkoa. Tämän mustan kirjan avulla saattoi myös oppia taikoja. Kirjaa säilytettiin kirkon tapulissa, salaisessa lokerossa, jonka vain noidat tiesivät. Kirjan sai ottaa lainaan, mutta tilalle piti laittaa raha. Opit luettuaan lainaajan piti palauttaa kirja paikalleen.

 

Pappilan karhu

1800-luvun alkupuolella oli Keuruun pappilassa poikasena elätiksi otettu karhu. Se käveli vapaana kirkkokankaalla ja muuallakin kirkonkylällä. Kun se kasvoi, se keksi, että kirkkomiehet pistelivät viinapullojaan aittojen alle piiloon. Karhu, joka tunnetusti on perso viinalle, oppi avaamaan pullot. Se joi niitä tyhjiksi, pyöriskeli päihtyneenä maantiellä ja löi käpäliään yhteen. Kirkkoväki palasi kotiin ja toi terveisiä kirkosta, kuten sanonta kuului. Kotiväen kysellessä kuulumisia saatettiin vastata: Kyllähän siellä muuten hyvin meni, mutta karhu tahtoi vähän liikaa reuhtoa kirkkokankaalla.

 

Kirkkomaan paholainen

Björkin Sakari ja Sankilais-vainaa olivat kuutamoyönä vanhan kirkon kirkkomaalla tekemässä taikoja. Muuan maantien kulkija osui häiritsemään heidän toimiaan, ja Sakari kumppaneineen päätti säikäyttää miehen tiehensä. Niinpä hän alkoi loikkia hautausmaan kiviaitaa myöten nelinkontin kuin jokin outo eläin. 

Kohta Sakari hyppäsi alas aidalta ja lähti kulkemaan yhä nelinkontin miestä kohti. Mutta miespä ei lähtenytkään karkuun vaan kävi Sakariin käsiksi niin, että tämä aneli ääneen armoa. Silloin toinen lopetti ja Sakari tunsi tämän tuttavakseen, suutari Matti Hildéniksi. Sakari ihmetteli, eikö Matti luullut häntä piruksi kun ei lähtenyt karkuun, johon Matti: Kyllähän minä luulin, mutta ajattelin, että jos se piru on, niin se saa minut kuitenkin kiinni ja vie mennessään enkä lähtenyt karkuun, vaan ajattelin, että panen niin kovasti vastaan kuin suinkin.

 

Pihlmanin rippilapset

Kirkkoherra Herman Pihlman piti vuonna 1895 rippikoulua vanhassa kirkossa. Aapo Niemelän kertoman mukaan unitautia sairastanut kirkkoherra nukahteli kesken rippikoulunpidon. Pojat eivät jaksaneet istua penkissä hiljaa, vaan alkoivat heitellä toisiaan papereilla ja muilla saatavilla olevilla esineillä. Äkkiä joku osuikin vahingossa heitollaan keskelle nukkuvan kirkkoherran otsaa. Pojat olivat kauhuissaan, sillä Pihlman oli tunnetusti kiivas mies. Kirkkoherra heräsi ja alkoi perätä syyllistä. Pojista kukaan ei tunnustanut, ja niinpä kirkkoherra totesi, että ei päästä poikia ripille, jos syyllistä ei löydy.

Kukaan ei tunnustanut uhkauksista huolimatta vahinkoa, ja niinpä kirkkoherra pyysi, ilmeisesti tuomiokapitulilta, lupaa poikien ripille pääsyn eväämiseen. Pihlman sai ylemmiltään kirjeen, jossa todettiin, ettei ole rippikoululaisten vika, jos kirkkoherra nukkuu rippikouluaikana. Niin pojat pääsivät ripille.

 

VAIVAISUKOT -JA POJAT

Vaivaisukkoon, joskus -akkaankin, kerättiin rahaa pitäjän köyhiä varten. Vaivaisukot tulivat 1700-luvulla vaivaistukkien tilalle. Ukon hahmo oli usein vanhan tai haavoittuneen sotilaan.

Keuruulla sanotaan olleen ainakin viisi vaivaisukkoa. Vielä 1890-luvulla vanhan kirkon vaivaisukko seisoi suuren eli läntisen läpikäytävän porrastasanteen oikealla puolella. Se oli alkeellinen, noin 130 cm korkea veistos, jonka rinnassa oli pyöreä messinkihelan ympäröimä aukko. Vanhan kirkon jäätyä pois käytöstä silloinen vaivaispoika joutui alituiseen ryöstön kohteeksi ja kiskottiin usein irti paikaltaan. Haudankaivaja kyllästyi etsimään varastettua poikaa ja päätti haudata sen kirkkomaahan kuten muutkin vanhat keuruulaiset. Hän katui myöhemmin tekoaan, muttei enää löytänyt vaivaispojan hautaa.

Vaivaispojan avulla saattoi hakea menestystä. Tällöin piti ristiä kädet, kumartaa tai niiata ja pyytää esimerkiksi naimaonnea tai hyvää vuodentuloa. Sitten työnnettiin raha aukkoon. Se sai olla kuparia, sillä vaivaispoika tyytyi vähään. Myös toiveen toteutumisesta saatettiin vaivaispoikaa muistaa. Suur-Keuruun Sanomissa muisteltiin vaivaisukon merkitystä 1955:

Nuorena ollessani sorruin heikkoihin kevätjäihin Keuruun Kivilahdella. Apua huutaessani ajattelin – jos pelastun, niin annan roponi vaivaispojalle. Pelastuin, mutta en muistanutkaan lupaustani. Sain ankaran säryn koko kehooni, Näin unta. ”Vaivaispoika” tuli ja sanoi: ”Et ole täyttänyt lupaustasi.” Kun sen olin täyttänyt, niin särky loppui. Hätä aiheutti lupauksen ja särky sen täyttämisen. Nuoruuteni aikana lapsetkin osasivat lauseen: Joka ei anna vaivaiselle, hän ei pääse taivaaseen.

 

Keuruun vaivaispoika ei olekaan vaivainen!

Keuruun kirkkovaltuusto päätti 1954 tilata vanhaan kirkkoon uuden vaivaispojan. Veistäjäksi valittiin Ateneumin veistotaidon opettaja, taiteilija Eino Räsänen. Vaivaispojan maalasi taiteilija Ilmari Soikkanen ja metalliosat teki Hakkaraisen taidetakomo. Kerrottiin, että uusi veistos esittää noin 12-vuotiasta poikaa 1700-luvun suomalaisessa puvussa. Kun vaivaispoika tuotiin kirkkoon, virisi keskustelu pojan vaivaisuudesta: sitä pidettiin liian koristeellisena ja hienona. Selitykseksi annettiin, ettei kyseessä ollut lapsi, vaan teinipoika, jonka esikuva oli 1500-luvulta. Teinit keräsivät tuolloin varoja opiskeluunsa.

Vaivaispojan paikkakin herätti keskustelua. Aiemmin Keuruun vaivaisukot olivat seisseet läntisen porttihuoneen edessä kirkkotarhan aidan ulkopuolella. Siellä uuden vaivaispojan pelättiin joutuvat ilkivallan kohteeksi. Muinaistieteellisen toimikunnan neuvosta päätettiin vaivaispoika sijoittaa kirkon pääkuistille. Nikolai ja Gideon Rantila laittoivat vaivaispojan paikalleen kirkon pääoven oikealle puolelle kesäkuussa 1955. Nykyään vaivaispoika on kirkon eteisessä.

Vaivaispoika on päässyt silloin tällöin uutisiinkin. Vuonna 1955 löydettiin sitä tyhjennettäessä lyttyyn lyöty kultasormus, joka vaihdettiin Jyväskylässä kultasepällä rahaksi. Vuonna 2005 juhlittiin Lasten juhlassa vaivaispojan 50-vuotissyntymäpäivää.

 

Vaivaisukon morsian

Vaivaisukon morsian -elokuvan ulkoilmakohtauksia kuvattiin Keuruun vanhalla kirkolla kesällä 1943. Myös kirkossa tapahtuvien kohtausten lavasteet ovat saaneet vaikutteita vanhasta kirkosta. Elokuvan ohjanneen Toivo Särkän käsikirjoitus perustuu Jarl Hemmerin näytelmään Anna Ringals. Pääosaa esitti Ansa Ikonen, muissa päärooleissa olivat Tauno Palo ja Eino Kaipainen. Varsinkin Ansa Ikosen suoritusta ylistettiin herkäksi ja älykkääksi. Hänet palkittiin roolistaan ensimmäisellä naispääosan Jussilla vuonna 1944.

Elokuvaa tehtäessä vanhassa kirkossa ei ollut vaivaisukkoa, joten kuvausryhmä toi sellaisen tullessaan. Elokuvan vaivaisukon on kerrottu olleen lavastaja Karl Fagerin tekemä, mutta on myös kerrottu, että se olisi saatu Kansallismuseon kokoelmista ja tuotu kuvausten ajaksi kirkkoon.

Kuvauksia tehtiin kesäkuussa. Kesän sää oli kuitenkin kehno, joten kuvausryhmä joutui olemaan Keuruulla kahden viikon sijaan kuusi viikkoa. Aarne Tarkas on kertonut ajalta kuulemansa kertomuksen:

Kuvauksia suoritettiin Keuruulla vanhan puukirkon liepeillä. Työtä suosi kuitenkin perin huono sää. Aina oli taivas pilvessä, usein satelikin. Tämä hermostutti Särkkää ja yhä hermostuneemmaksi hän kävi, kun toimettomuutta kesti kaksi viikkoa.

Tulipa sitten sunnuntai. Särkkä halusi toimintaa, mutta taivas oli edelleenkin pilvessä. Niinpä Särkkä sitten komensi koko ryhmän kokoon. Määräys oli, että tänä sunnuntaina ei laiskoteltaisi ja tuijotettaisi taivaalle, vaan mentäisiin kirkkoon. Niin lähti koko filmiryhmä jumalanpalvelukseen. Särkkä istui kirkon ikkunan ääressä ja tuijotti kuluneen lasimaalauksen läpi taivaalle, josko vähän torkahtelikin. Pappi piti parhaillaan saarnaa ja Särkkä torkkui. Sitten hän sattui raottamaan toista silmäänsä ja näki kaukana taivaanrannalla pienen kaistaleen sinistä taivasta. Hän heräsi heti, ponnahti kirkon käytävälle ja huusi papin saarnan yli: ’Kaikki filmiväki heti ulos ja töihin! Nyt paistaa aurinko! Kuvausaikana keuruulaisille avautui mahdollisuus päästä elokuvaan avustajaksi. Kuvauksia seurattiin innokkaasti ja kylän raitilla ihailtiin filmitähtiä. Pikkupojat tienasivat taskurahaa hakemalla elokuvaväelle Marttamökistä virvokkeita. Myös nuori Matti Kassila kuuli ylioppilaslakin hakumatkallaan filmauksesta, muttei ehtinyt paikalle. Kipinä elokuvauralle oli kuitenkin syttynyt. Vaivaisukon morsiamen tekeminen jätti seudulle monia tarinoita ja kaskuja, joista muun muassa Keuruun Joulussa 1979 kerrotaan:

Jatkosodan aikana filmattiin Keuruulla elokuvaa ” Vaivaisukon morsian”. Elokuvassa esiintyi myös Tauno Palo. Hän oli käväissyt filmausten välillä Helsingissä ja kun hän palasi Keuruulle, tulivat muut näyttelijät roolipuvuissaan vastaan asemalle. Muuan junan matkustajista kysyi vierustoveriltaan, mitä ihmeen ryysyläisjoukkoa asemalle oli tullut. Matkatoveri vilkaisi laiturille ja sanoi ykskantaan: ” Kas, ovatpahan multialaiset tulleet junaa katsomaan."

 

UHAN ALTA KANSALLISAARTEEKSI

Viimeinen jumalanpalvelus pidettiin vanhassa kirkossa 26.6.1892. Tästä tilaisuudesta kertoo ajan sanomalehti seuraavasti:

Keuruun vanhassa kirkossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus tämän kuun 26 päivänä 1892. Vanhassa kirkossa on jumalanpalveluksia pidetty 134 vuotena. Viimeiset rippilapset laskettiin siitä pari viikkoa sitten ja niitä sattui olemaan juuri 134. Viime sunnuntaina oli vanha kirkko kaunistettu koivuilla, köynnöksillä ja kukkivilla kasveilla. Jumalanpalveluksen päätyttyä veisattiin virsi 232 vanhasta virsikirjasta (”kyll kauniin tiedän kukkaisen, Kuin ei ole suinkaan halpa”), jonka jälkeen kirkkoherra H. Pihlman alttarilta piti sydämellisen jäähyväispuheen vanhalle kirkolle pyytäen Jumalan siunausta sille toimelle joka siinä oli pidetty. Hyvästijätön lausui kirkkoherra myös vanhalle virsikirjalle, joka nyt Keuruulla saa väistyä uuden tieltä. Lopuksi veisattiin virsi 413: Herra siunaa meit ja auta.

Kirkosta viimeisen kerran lähtiessään moni seurakuntalainen jätti saarnastuolin juurelle vanhat virsikirjansa. Uudessa kirkossa käyttöön otettiin vuonna 1886 ilmestynyt virsikirja.

 

Purkaminen vai myynti?

Uuden kirkon valmistuttua kirkkoherra Herman Pihlman alkoi suunnitella vanhan kirkon purkamista. Kolme vuotta myöhemmin päätettiin kirkonkokouksessa anoa Porvoon tuomiokapitulilta lupaa kirkon myymiseen. Seurakunta katsoi velvoitteekseen vain hautausmaan kiviaidan ylläpidon. Kirkon uskottiin kelpaavan esimerkiksi Keuruun asemarakennukseksi, sillä Jyväskylän rataa alettiin rakentaa. Myyntilupaa ei anottu, ja asiaa käsiteltiin vasta 1901. Uuden hautausmaan huonon sijainnin vuoksi seurakunta toivoi saavansa purkaa kirkon, jotta sen rakennuspaikasta saataisiin lisää hautausmaata. Kirkon myynnistä taas toivottiin tuloja uuden kirkon rakennusvelkojen kattamiseen.

Porvoon tuomiokapituli sai seurakunnan purkupäätöksen vahvistettavakseen syksyllä 1901. Se pyysi asiassa lausuntoa Muinaistieteelliseltä toimikunnalta, joka lähetti paikalle maisteri Emil Nervanderin. Tämän toiveesta kirkon arkkitehtuuria lähetettiin tarkemmin tutkimaan arkkitehti Armas Lindgren (1874–1929). Lindgrenin vuoden 1905 lausunnon mukaisesti kirkko määriteltiin harvinaislaatuiseksi kokonaisuudeksi, joka tuli säilyttää. Sen purkaminen olisi vahingoksi niin Keuruun seudulle kuin koko maalle. Armas Lindgren oli ensimmäisiä arkkitehteja, joka ymmärsi suomalaisten puukirkkojen arkkitehtuurin arvon.

Porvoon tuomiokapituli antoi kirkon kohtalon apujäsenensä, Pernajan kirkkoherran Hilarius Mikanderin valmisteltavaksi. Mikander esitti purkupäätöksen kumoamista, sillä kirkko oli Muinaistieteellisen toimikunnan mukaan harvinaisen ehyt, kaunis ja arvokas muistomerkki.

Kirkon purkamishaaveet herättivät valtakunnallista huomiota. Kesäkuussa 1905 Helsingin Sanomissa asiaa käsitteli maisteri Julius Ailio, joka toivoi Keuruun seurakunnan tajuavan kirkkonsa arvon, jotta se voitaisiin säilyttää iloksi kotimaisten kulttuurimuistojen ystäville, kunniaksi muistomerkin rakentajille ja sen säilyttäjille. Hämeen museon puuhamiehenä Ailiolla oli haaveena ripustaa tulevan museon kirkkosaliin kuvat maakunnan kirkoista. Näitä kuvia lähtivät maalaamaan arkkitehdit Toivo Paatola, Paavo Uotila ja Antti Viljanen. Kesän 1905 akvarellimatkallaan he kävivät myös Keuruun vanhassa kirkossa.

 

Kirkosta muinaismuistoksi

Tuomiokapitulin päätöksen jälkeen ei enää puhuttu kirkon purkamisesta. Vuonna 1907 kirkkoherraksi tullut Albert Leikola laitatti kirkon oviin lukot. Kesällä 1910 tohtori A. O. Heikel tutustui Keuruun ja Petäjäveden kirkkoihin tarkoituksenaan löytää sopiva kirkko siirrettäväksi Seurasaaren ulkoilmamuseoalueelle. Hän pyysikin Keuruun seurakuntaa luovuttamaan kirkkonsa siirrettäväksi Helsinkiin. Siihen ei kuitenkaan suostuttu. Heikelin mukaan syynä oli se, ettei hän pystynyt ostamaan kirkkoa rahalla. Vielä vuonna 1922 kirkkoa anottiin luovutettavaksi suunnitteilla olevan Haapamäen seurakunnan tarpeisiin. Tämän kirkonkokous torjui, samoin ruukinpatruuna Gösta Serlachiuksen ostopyynnön.

Kirkko oli vailla käyttöä, tilapäisesti sitä oli käytetty muun muassa rippikoulusalina. Vanhan Keuruun kotiseutuyhdistyksen aloitteesta kirkkosaliin alettiin kerätä 1912 museoesineitä, ja sinne siirrettiin pienten esineiden lisäksi muun muassa kirkkovene Iso Valkonen. Kirkko oli päässyt ränsistymään. Maisteri Anto Rafael Leikola näki rappiossa kauneuttakin: Tästä kaikesta johtui, että kirkolla oli viehättävän romanttinen ulkonäkö. Sen seinät olivat harmaat ja paikoitellen kullanhohtavat. Räystäät uneksivat ja portaistot nukkuivat.

1920-luvulla ei Suomessa vielä osattu arvostaa 1700-luvun puukirkkoja. Itävaltalainen taidehistorioitsija Josef Strzygowski moitti viranomaisia, jotka vastasivat kirkkojen säilyttämisestä. Hänen mielestään Keuruun ja Petäjäveden kirkot edustivat suurimpia maailman saavutuksia kirkonrakentamisessa. Säveltäjä Heikki Klemetti teki uranuurtavaa tutkimusta suomalaisista 1600- ja 1700 -lukujen kirkonrakentajista ja kirkoista vuonna 1927 ilmestyneellä teoksellaan. Tämä vaikutti osaltaan kirkkojen arvostukseen ja säilymiseen.

 

Hartaan huolellisesti tehty kunnostus

Kirkon kunnostus aloitettiin kivijalan korjaamisella vuonna 1924. Tervaamatta jäänyt paanukatto uusittiin Kuohun sahalta tilatuilla paanuilla. Työtä ohjasivat Aapo Hokkanen ja Juho Rauhala. Tulevina vuosina katot ja kuistien lattiat tervattiin, särkyneet ikkunat uusittiin, ulkovuoraus, ikkunalaudat, ovet ja portaat korjattiin. Kesällä 1926 seinät maalattiin kimröökillä (hiilimustalla) tummennetulla punamullalla, joka keitettiin padassa kirkkotarhassa. Tieto kunnostustoimenpiteistä kiiri Muinaistieteelliselle toimikunnalle. Arkkitehti Rancken tuli katsomaan työmaata, sillä hän oli kuullut, että kirkkoa puretaan. Toimenpiteet saivat kuitenkin toimikunnan siunauksen.

Paanukattoa jouduttiin korjaamaan vuonna 1931, sillä katto vuosi. Kävi ilmi, että katon ruodelaudoituksen ja paanujen väliin ei ollut laitettu tuohikerrosta. Katto uusittiin rakennusmestari Anton Hakolan ohjeiden mukaan. Työn urakoi Aapo Lampinen. Kirkon 200-vuotisjuhlien alla 1955 Nikolai ja Gideon Rantila kunnostivat ulkoseinän sekä laudoittivat ja rimoittivat sakastin seinän. Myös katto tervattiin.

Uusimman, arkkitehti Ulla Raholan suunnitteleman kunnostuksen urakoi keuruulainen Vanhat Talot Oy 1993-1996. Korjauksessa muun muassa paikattiin kattoa mäntypaanuilla, kunnostettiin ikkunat, korjattiin ulkoportaat ja siveltiin kirkko sekä läpikäytävät punamultamaalilla. Vanhan kirkon arvokas, mutta kotoinen kauneus säilyy uusille polville.

 

KEURUUN MENNEISYYDEN PYHÄKKÖ

Vanhan kirkon ensimmäisiä ihailijoita jo sen käyttöaikana oli taiteilija Akseli Gallen-Kallela (1865 – 1931). Viiden Keuruun matkansa aikana hän ihastui pitäjän maisemiin ja ihmisiin. Kolmannella matkallaan 1889 hän maalasi teokset Keuruun vanha kirkko ja Tyttö Keuruun kirkossa, jonka osti 1912 taiteenkeräilijä Gösta Serlachius. Tyttö Keuruun kirkossa on nähtävissä Mäntässä Gösta Serlachiuksen taidemuseossa. Mallina oli Keuruulta räätälin tytär Maria Saarinen, josta 1907 tuli yksi Suomen ensimmäisistä valtiopäivänaisista.

Gallen-Kallelaa kiinnostivat vanhat rakennukset, niiden arkkitehtuuri ja yksityiskohdat. Hän tutustui myös Pihlajaveden erämaakirkkoon ja piirsi Keuruun vanhaa kirkkoa vuonna 1900. Piirrokset ovat säilyneet Gösta Juslenin tekeminä kopioina. Gallen-Kallela ihastui Keuruun matkoillaan myös kansantaiteeseen, sillä keuruulainen 1700-luvun tulppaaniryijy esiintyy muun muassa hänen Ranskassa maalaamassaan tunnetussa teoksessa Démasquée.

Myös muut taiteilijat ovat kuvanneet vanhaa kirkkoa. Suomen taiteen kultakauden naistaiteilijoista Amélie Lundahl lienee ollut Keuruulla kesällä 1894, jolloin hän maalasi vanhan kirkon ja sen villiintyneen kirkkotarhan. Toinen töistä on akvarelli kirkon länsipuolelta. Myöhemminkin kirkko on innoittanut taiteilijoita ja runoilijoita. Kirkosta tekivät öljyvärimaalauksen Eemu Myntti 1924 ja taiteilija-runoilija Heikki Asunta 1951. Taiteilija Lauri Santtu kuvasi sukunsa vaiheisiin liittyvää kirkkoa ja sen ihmisiä useissa töissään. Kirjailija Joel Lehtonen kirjoitti 1929 Keuruulla vanhasta kirkosta runokokoelmassaan Keuruulainen impromptu. Teos julkaistiin 1961 Lehtosen jo kuoltua. Postikortteja on tehty muun muassa keuruulaistaiteilija Erkki Koskisen kirkkoa kuvaavista piirroksista.

 

Vanha kirkko matkailussa ja tutkimuksessa

Keuruun vanha kirkko oli monelle ulkopaikkakuntalaiselle tuttu jo 1800-luvulla. Keuruulla puhuttu kieli toi seudulle kesävieraita suomea oppimaan. Puhdas ja terveellinen ilma sekä kaunis luonto houkuttivat perustamaan seudulle parantoloita ja lepokoteja. Tohtori Heikinheimon Kuuselan parantolassa ja matkustajakoti Seipossa moni sai kokea Keuruun ilmanalan hermoja hellivän terveellisyyden.

Vanha kirkko alkoi kiinnostaa matkailijoita erityisesti 1920-luvulta lähtien. Silloin Keuruun kirkkoherran Albert Leikolan poika Anto Rafael Leikola esitteli kirkkoa pakanalähetykselle annettavaa pientä korvausta vastaan. Hän tutki vanhan kirkon vaiheita ja kirjoitti 1928 ilmestyneeseen Keuruun kirjaan artikkelin vanhasta kirkosta. Kesällä 1926 hän etsi kirkon lattian alta hautoja ja löydettyään kuorin alta Indreniusten sukuhaudan kirjoitti Sisä-Suomi –sanomalehteen tutkimuksesta. Anto Rafael Leikolan työ vanhan kirkon vaalimiseksi loppui dramaattisesti, kun hän kuoli keuhkotuberkuloosiin vain 32-vuotiaana vuonna 1928. Hänet on haudattu Keuruun vanhan kirkon hautausmaahan Leikola-suvun sukuhautaan.

Keuruulainen kotiseutumies tuomari Hannes Jukonen (1873 – 1961) toimi vanhan kirkon esittelijänä Leikolan jälkeen yli kolmekymmentä vuotta. Hän kirjoitti paljon kirkon ja keuruulaisten historiasta. Olympiavuonna 1952 hän lähetti postikortin Matkailijayhdistykselle Tornioon:Täten saanen kunnioittaen ilmoittaa, että Keuruun muistoista rikas vanha kirkko on nyt entistetty ja olympiavieraiden nähtävänä, josta pyytetään olympia vieraille ilmoittamaan! Jukoselle vanha kirkko oli kansainvälisesti merkittävä nähtävyys ja keuruulaisia se muistutti vuosisatojen takaisista juurista: Se, mikä varsinaisia matkailijoita houkuttelee Keuruulle, ovat ne vertaansa vailla olevat luonnon ihanuudet, näköalat ja tummien metsien kauneudet, vilpoisat ja hohtavat sinijärvet, joista Keuru ja koko Keski-Suomi ovat niin rikkaita. Ensimmäisenä tässä suhteessa on mainittava kirkonkylä, jonka kuuluisimpana nähtävyytenä on sen melkein parinsadan vuotinen vanha, muistoista rikas puukirkko, jonka arkkitehdit ja taiteentuntijat sanovat Suomen ja koko Pohjoismaiden kauneimmaksi puiseksi muistomerkiksi. Knut Kalmer esitteli Keuruun kirkkoa vuodesta 1958. Ahvenanmaalla syntynyt Kalmer työskenteli puutavara-alalla kolmekymmentä vuotta. Baskeripäinen, suomea murtaen puhuva ja isoa kirkon avainta kantava Kalmer sekä hänen Marttamökkiä hoitanut vaimonsa Anna ovat jääneet niin keuruulaisten kuin matkailijoidenkin mieleen.

Vanha kirkko on ollut jo vuosikymmeniä kohde, josta Keuruu tunnetaan. Kävijämäärien huippu oli 1970-luvulla, parhaana vuonna yli 20 000 kävijää. Useat sukupolvet ovat esitelleet vanhaa kirkkoa ja monille se on ollut tärkeä kesätyöpaikka. Nykyään vanha kirkko on avoinna kesäaikaan ja kävijöitä on vuositasolla noin 6000. Viime vuosina vanhan kirkon merkitystä ja ihmisiä on tuotu esille Sama maa -esityksessä ja draamaopastuksessa, jossa pappilan navettapiika kertoo kävijöille entisistä keuruulaista ja vanhan kirkon vaiheista.

 

Arvovieraita ja juhlia

Vanhassa kirkossa on vietetty arvokkaita juhlia ja sitä on esitelty myös arvovieraille. Kun heinäkuussa 1923 presidentti K.J. Ståhlbeg vieraili Keuruulla tutustumismatkallaan, häntä käytettiin myös vanhassa kirkossa.

Myös seurakunnan merkittäviä juhlia on vietetty vanhassa kirkossa. Vuonna 1928 seurakunta täytti 300 vuotta. Viikonloppuna 7. – 8. 7. vietetyissä juhlallisuuksissa vanhassa kirkossa pidettiin lauantain iltahartaus, jossa kuorolaulua esitti Keuruun naiskuoro. Vanhan kirkon 200-vuotisjuhlaa vietettiin juhlallisesti 15.6.1958. Myös seurakunnan täyttäessä 375 vuotta järjestettiin vuonna 2003 juhlallisuuksia vanhassa kirkossa.

 

Vanhan kirkon nykyinen käyttö

Vanha kirkko on varsin suosittu vihkikirkkona. Siellä kastetaan myös lapsia ja siunataan haudan lepoon. Konfirmaatioita on kirkon pienuuden takia harvemmin. Keuruulaisten ensimmäisen luokan oppilaiden koulutielle siunaaminen on ollut viime vuosien uusia tapahtumia. Kesäkeskiviikkoisin kirkossa on iltahartaus. Kesällä kirkossa pidetään myös konsertteja, sillä siellä on erityisen hyvä akustiikka ja ainutlaatuinen tunnelma.

Vanhan kirkon 250-vuotisjuhlavuotta vietettiin vuonna 2008. Teemana oli Juurilla 2008. Juhlallisuudet alkoivat jo 6.10.2006, jolloin hartaustilaisuudessa muisteltiin 250 vuoden takaista kirkon peruskiven laskemista. Jouluaattona 2007 tuleva juhlavuosi aloitettiin muistelemalla vanhan kirkon ihmisiä. Silloin kynttilän saivat haudalleen niin lukkari Saxberg kuin kappalaiset ja kirkkoherratkin. Vuotta 2008 haluttiin viettää kaikkien keuruulaisten juhlana, ja vuoden aikana kirkkoa juhlittiin monien eri tahojen järjestämissä konserteissa, tapahtumissa ja luennoilla. Varsinaista juhlajumalanpalvelusta vietettiin sunnuntaina 7.9.2008. Vanhan ajan juhlajumalanpalvelukseen saapui suuri joukko entisajan tyyliin pukeutunutta kirkkokansaa.

 

 

LÄHTEET

ARSTU, Jorma 1970: Piirteitä Keuruun seurakunnan historiasta. Hengellisen elämän kehitysvaiheita 1800-luvulla. Julkaisussa Keuruun joulu, s. 23 – 27.

AALTIO, Abraham 1946: Muistelmia kirkkomatkoista vanhalla Keuruulla. Teoksessa Rantanen, V.J (toim.) Vesi-Keuru. Keuru –Mänttä kesäjuhlajulkaisu. Julkaisija Keurusselän Seura r.y. Mänttä: Mäntän kirjapaino osakeyhtiö.

AALTIO, Eino A. 1928: Keurusselän suuri murhenäytelmä. Teoksessa Jukonen, Hannes (toim.): Keuruun kirja. Keuruun seurakunnan 300-vuotisen juhlan muistoksi, s. 222–230. Kerava: Keravan kirjapaino.

AALTIO, Eino A. 1959a: Lapsuuteni kirkonkylä. Julkaisussa Karhunsoutaja. Keurusselän Seuran kotiseutujulkaisu, s. 31–39. Keuruu: Otava.

AALTIO, Eino A. 1959b: Pikku juttuja Keuruulta, koonnut Eino. A. Aaltio. Julkaisussa Karhunsoutaja. Keurusselän Seuran kotiseutujulkaisu, s. 79– 85. Keuruu: Otava.

AALTIO, Eino A. 1974: Keuruun vanhasta kirkosta ja hautausmaasta sekä niihin liittyvistä tavoista, taioista ja uskomuksista. Julkaisussa Karhunsoutaja. Keurusselän Seuran kotiseutujulkaisu, s. 3 – 10. Keuruu: Otava.

HÄLLFORS, Lydia 1924: Äidin muistelmia. Painoon toimittanut Helmi Krohn. Porvoo: WSOY.

INDRENIUS, Antero 1928: Kertomus Keuruun pitäjästä vuodelta 1776. Suomentanut sekä tekijän elämänkerralla ja lisäyksillä varustanut E. A. Aaltio. Jyväskylä. Oy Saarijärven Paavon kirjapaino.

JOKIPII, Mauno 1999: Keski-Suomen kirkolliset olot keskiajasta kunnallishallintoon. Teoksessa Keski-Suomen historia I, s. 586 – 686. Jyväskylä: Keski-Suomen liitto.

JUKONEN, Hannes 1928: Keuruun vanha kirkko – maamme kaunein puinen muistomerkki. Teoksessa Jukonen, Hannes (toim.): Keuruun kirja. Keuruun seurakunnan 300-vuotisen juhlan muistoksi, s. 275–283. Kerava: Keravan kirjapaino.

JÄPPINEN, Jussi & VUOTILAINEN, Heli-Maija 2002: Keski-Suomen kirkot. Jyväskylä: Kopijyvä kustannus Oy.

KLEMETTI, Heikki 1927: Suomalaisia kirkonrakentajia 1600 – ja 1700-luvuilla. Porvoo : WSOY.

KNAPAS, Marja Terttu (toim.) 1998: Keuruun ja Pihlajaveden kirkot. Suomen kirkot 21. Julkaisija Museovirasto. Helsinki: Painotalo Miktor.

LEIKOLA, Anto Rafael 1928: Keuruun vanha kirkko. Teoksessa Jukonen, Hannes (toim.): Keuruun kirja. Keuruun seurakunnan 300-vuotisen juhlan muistoksi, s. 132–187. Kerava: Keravan kirjapaino.

MÄKI, H., VASAMA, Y. 1955: Kotiseutuni Pirkkalanpohja. Helsinki: Osakeyhtiö Valistus.

OJA, Aulis 1971: Keuruun vanhin sanomalehtiuutinen. Abraham Indrenius nuoremman kirjoittama uutinen 30.10.1774 sanomalehdessä Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo. Julkaisussa Keuruun joulu 1971. Julkaisija Lions Club Keuruu. Keuruu: Suur-Keuruun Sanomat Oy.

OJA, Aulis 1974: Keuruun kronikka vuosilta 1749 – 1801.Teoksessa Karhunsoutaja, Keurusselän Seuran kotiseutujulkaisu, s. 19–31. Keuruu: Suur-Keuruun Sanomat Oy.

RAINIO, Jussi 1958: Keuruun vanha kirkko – 200-vuotias temppelimme. Suur-Keuruun sanomat ti 10.6.1958.

ROINE, Maija-Stiina 1998: Kolhon kylän tarina. Mänttä, M-Print Oy.

ROSENQVIST, Irene 1928: Lapsuusvuosien muistoja Keuruulta. Teoksessa Jukonen, Hannes (toim.): Keuruun kirja. Keuruun seurakunnan 300-vuotisen juhlan muistoksi, s. 240–253. Kerava: Keravan kirjapaino.

SALONEN, T. Walter 1959: Isäni Erland Salonen. Julkaisussa Karhunsoutaja. Keurusselän Seuran kotiseutujulkaisu, s. 46–48. Keuruu: Otava.

SCHILDT, Göran 1982: Valkoinen pöytä. Alvar Aallon nuoruus ja taiteelliset perusideat. Helsinki: Otava.

UUSITALO, Kari & al. 1993: Suomen Kansallisfilmografia 3. Vaivaisukon morsian, s. 271 – 278. Helsinki: Painatuskeskus oy.

WARÉN, Aksel 1890: Keuruun pitäjän historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

sivukuva vanhakirkko ulkoa1

sivukuva vanhakirkko sisalta1

sivukuva vanhakirkko sisalta2

sivukuva vanhakirkko penkit

sivukuva vanhakirkko jalkapuu

Kuvat: Laura Kuurne