Herpmanin pojat - isoviha Keuruulla


Keuruun museossa oli esillä 18.6. - 30.9.2014 näyttely Herpmanin pojat - isoviha Keuruulla. Näyttely kokosi tietoa Herpmanin pojista ja heidän tarinansa vaiheistä 300 vuoden ajalta. Näyttelyä varten eri lähteistä kerätty tieto on nyt luettavissa verkkonäyttelyssä.


herpmaninpojat edited-1
Ulla Tulonen HERPMANIN POJAT, 2014, Kuvansiirto, tpla 1/1, 23 x 31 cm. Käytetty Pirre Vaijärven kuvitusta Asko Martinheimon teokseen Kolme sissiä. Keuruun kaupungin taidekokoelma.


Keuruun museon näyttely Herpmanin pojat - isoviha Keuruulla vie näyttelykävijän 300 vuoden taa aikaan, jolloin Keuruun kirkkoherra Yrjö Herpmanin ylioppilaspojat, Gabriel, Juhana ja Kustaa, ryhtyivät isovihan melskeissä sisseiksi. Pojat kuolivat taistelussa loppuvuonna 1715, mutta heidän maineensa jäi elämään. Näyttelyssä esille pääsevät myös poikien henkilöhistoria ja isovihan karut vaiheet. Näyttely pohtii Herpmanin poikien sankaruutta ja kertoo muistitiedon kuljettaman tarinan muutoksista.

Näyttely kuljettaa kävijän tähän päivään kertoen, miten jälkipolvet ovat vaalineet ja käsitelleet Herpmanin poikien tarinaa kirjallisuudessa ja näyttämöillä. Se kertoo, miten jälkipolvet ovat rakentaneet Herpmanin pojista esimerkkejä antaumuksellisesta isänmaallisuudesta aikana, jolloin Suomea rakennettiin. Tätä uhrautuvaa sankaruutta kunnioittamaan pystytettiin kaksi muistomerkkiä, Ketveleen kannakselle ja Ampialaan. Mutta olivatko kolme sissiä kotiseutua puolustavia sankareita, vai toiko juuri heidän toimintansa ryöstelevät ja tuhoa kylvävät venäläiset syrjäiselle Keuruulle?


061
Yleisnäkymä Keuruun museon näyttelystä. Kuva Keuruun museo.


SUURTEN KUOLONVUOSIEN KAUTTA KOHTI SUURTA POHJAN SOTAA

Keuruun pitäjään kuuluivat 1700-luvun alkuvuosikymmeninä nykyiset Keuruu ja Multia sekä osia nykyisistä Mänttä-Vilppulasta, Ruovedestä ja Ähtäristä. Keuruu oli eronnut Ruoveden seurakunnasta omaksi kirkkoherrakunnakseen tiettävästi vuonna 1628. Pitäjässä oli oma kirkko, 1656 rakennettu seurakunnan toinen pyhäkkö, jota jälkipolvet ovat nimittäneet Vähäkirkoksi. Keuruun vuonna 1656 rakennettu kirkko oli suorakaiteen muotoinen, itä-länsisuuntainen, jyrkkäkattoinen puukirkko, jonka pituus oli 17 metriä ja leveys 9 metriä. Kirkko oli pystyssä aina vuoteen 1799, kunnes se purettiin.



Nälkävuodet rasittavat kansaa


Keuruulaisten toimeentulo perustui vuoden satoon, joka saatiin kaskia polttamalla. Varsinaista peltoa oli vähän. Keuruulaiset kasvattivat ruista, ohraa ja pellavaa, humalaa oluen mausteeksi. Ravintokasveista tärkeimpiä olivat herne, kaali ja nauris. Pöytään tuotiin puuroa, velliä ja leipää sekä suolakalaa. Lihaa syötiin vähän. Katovuosina ruokaan lisättiin pettua ja vehkaa. Toimeentuloa paransivat metsästys, marjastus ja kalastus. Keuruun maatiloilla oli lehmien lisäksi lampaita, vuohia ja sikoja. Varsinkin korpimailla karjan pitoa vaikeuttivat kesän metsälaitumilla liikkuvat pedot, talvikautena taas rehun puute.

1600-luku päättyi surullisissa merkeissä, kun poikkeuksellisista sääoloista johtuneet Suuret kuolonvuodet 1696 - 1697 rasittivat kansaa ja autioittivat taloja. Koko 1600-luvun ilmasto oli ollut viileä ja usein kärsittiin katovuosista. Kesien 1695 ja 1696 lähes olemattomat sadot johtivat siihen, että nälkään ja tauteihin kuoli Suomessa arviolta 120 000 ihmistä, lähes kolmannes väestöstä. Keuruulla oli ennen katoa 53 asuttua taloa viljelyksineen, katovuosien jälkeen 24 niistä autioitui. Jopa puolet noin 1 200 keuruulaisesta menehtyi nälkävuosien aikana. Kun vuonna 1697 saatiin vihdoin hyvä sato, katovuosista toipuminen pääsi käyntiin. Kun kruunu vielä antoi verohelpotuksia, 1700-luvun alussa autiotilat olivat jälleen asuttuja. Väkimäärän arvioidaan olleen vuonna 1721 noin 1 080.

Kohti sotaa

1600-luvulla Ruotsin vahvat hallitsijat laajensivat voimakkaasti valtakuntaa. Suurvaltakausi ja maiden valloittaminen naapurivaltioilta olivat kuitenkin tuoneet Ruotsille paljon vihollisia. Nämä havaitsivat tilaisuutensa koittaneen, kun nälkävuodet olivat heikentäneet maata ja valtaan nousi vuonna 1697 itsevaltiaan kuningas Kaarle XI kuoleman jälkeen tämän vasta 15-vuotias poika Kaarle XII (1682–1718).

Tanska, Saksi, Puola ja Venäjä solmivat keskinäisiä sopimuksia ja ryhtyivät toimiin vallatakseen takaisin aiemmin käymissään sodissa Ruotsille menettämiään alueita. Suuri Pohjan sota alkoi helmikuussa 1700, kun saksilaiset joukot hyökkäsivät Ruotsin Liivinmaalle. Tanska liittyi sotaan tavoittelemaan omia etujaan ja viimeisenä sotaan yhtyi Venäjän hallitsija Pietari Suuri syyskuussa 1700. Alkoi taistelu Itämeren herruudesta.

Suuren Pohjan sodan ensimmäiset vuodet olivat Ruotsille menestyksekkäitä. Tanska kukistui ja voittoja saavutettiin esimerkiksi Narvassa Virossa ja Puolassa. Kokemattomana pidetty nuori kuningas Kaarle XII nousi suureen maineeseen. Suomesta vietiin paljon sotaväkeä Eurooppaan sotimaan ja puolustamaan Ruotsin suurvalta-asemaa.



kirkkotarha1
Muistokivi Keuruun vanhan kirkon hautausmaalla. Kivi pystytettiin poisnukkuneiden sukupolvien muistolle Keuruun seurakunnan 300-vuotisjuhlavuonna 1928. Kivi sijaitsee lähellä paikkaa, jossa sijaitsi Keuruun vuonna 1656 valmistunut kirkko erillisine kellotapuleineen. Paikalla on oma muistomerkkinsä. Keuruun museon kuvakokoelmat.



KIRKKOHERRA YRJÖ HERPMAN JA HÄNEN POIKANSA

Keuruun seurakunnan viides kirkkoherra Yrjö (Georgius, Jöran) Herpman syntyi oletettavasti 1650-luvun lopussa tai 1660-luvun alussa Porissa. Sukunimi saattaa juontaa juurensa Ulvilan Harpöstä eli Harjunpäästä. Herpman -nimestä on käytetty useita muotoja, kuten Härpman, Härkman tai Herkman.

Kuorevedeltä Keuruulle

Yrjö Herpmanista tuli ylioppilas Turussa 1670-luvun lopussa. Vuodesta 1679 hän toimi Längelmäen kappeliseurakunta Kuoreveden kappalaisena. Tarmokas nuori pappi rakennutti Kuorevedelle kirkon vuonna 1683. Kappeliseurakunta oli myös vailla pappilaa. Herpmanin aikana Ryöttilä-nimisestä tilasta tuli Särkilahden kappalaisenpappila.

Kuorevedelle tultuaan Yrjö Herpman meni ajan tavan mukaan naimisiin edeltäjänsä, Kuoreveden edesmenneen kappalaisen Elias Roosin lesken Katariina eli Karin Reuterin kanssa vuonna 1680. Katariinalla oli Elias Roosin kanssa neljä lasta, Taneli, Antero, Helena ja Johannes. Yrjö Herpmanille ja Katariinalle syntyi Kuorevedellä pojat Gabriel, Juhana ja Kustaa sekä tyttäret Maria, Regina ja Katariina.

Herpmanit muuttivat Kuorevedeltä Keuruulle vuonna 1698, kun Yrjö Herpmanista tuli Keuruun kirkkoherra edeltäjänsä Abraham Akselinpoika Palanderin kuoltua. He asettuivat asumaan Kangasmannilan pappilaan. Sen rakennukset olivat huonossa kunnossa, eivätkä seurakuntalaiset olleet innokkaita niitä korjaamaan. Pääsiäisenä 1700 tapahtuneen palon jälkeen pappilan rakennuksen oli lopulta kunnostettava kirkkoherran johdolla. Ne saatiinkin hyvään kuntoon ennen isoavihaa.

011
Kuva Keuruun museon näyttelystä. Taustalla Esko Soinin valokuva TAIVAANKANNEN ALLA, 2012, 101 x 140,6 cm,
vedostus Studio Esko Oy 2014.



Herpmanin poikien lapsuus ja nuoruus

Herpmanin poikien syntymävuosista ei ole varmaa tietoa. Tyttärien syntymävuosien perusteella E. A. Aaltio on päätellyt Gabrielin syntyneen vuonna 1684, Juhanan 1688 ja Kustaan 1690. Lapsuutensa he viettivät Kuorevedellä, jossa samoin kuin Keuruulla kerrottiin, että pojat olisivat lapsena kävelleet puujaloilla ja niiden avulla nousseet istumaan kirkon katolle.

Herpmanin pojat lähtivät kukin vuorollaan opiskelemaan Turkuun katedraalikouluun. Oppiaineisiin kuuluivat mm. latinan ja kreikan kielet, uskonto ja historia. Opetus tapahtui ruotsin kielellä Tuomiokirkolle kuuluvissa tiloissa. Oppilaat olivat enimmäkseen pappien lapsia.

Turun akatemian opiskelijat

Gabriel, Juhana ja Kustaa Herpman varttuivat muistitietojen mukaan pitkiksi ja vahvoiksi miehiksi. Kerrotaan, että pisin veljeksistä oli 7 jalkaa eli 210 cm pitkä. Kerrotaan myös, että he taivuttivat paljain käsin hevosenkengän suoraksi ja vetivät pikkusormellaan maihin kaksihankaisen veneen.

Pojat valmistuivat ylioppilaiksi ja siirtyivät opiskelemaan Turun akatemiaan. Opiskelusta on säilynyt tietoja Satakuntalaisen osakunnan matrikkelissa, sillä Turun akatemian vanhin opiskelijamatrikkeli tuhoutui Turun palossa 1827. Satakuntalaisen osakunnan matrikkelissa kerrotaan, että Gabriel tuli osakuntaan 1706, Johannes 1709 ja Kustaa 1711.

Ei tiedetä, missä neljästä tiedekunnasta, teologisessa, lainopillisessa, lääketieteellisessä vai filosofisessa pojat opiskelivat. Siten ei myöskään ole tarkkaa tietoa poikien opintojen kulusta. Ainakin keväällä 1712 kaikki kolme asuivat Turussa, sillä heitä kuulusteltiin poikien serkun oikeusjutun yhteydessä. Luultavasti veljekset opiskelivat Turussa aina kesään 1713. Silloin venäläiset miehittivät Turun, professorit lähtivät maanpakoon Ruotsiin ja akatemian toiminta keskeytyi.


herpmanin poikien nimik
Herpmanin poikien nimikirjoitukset Satakuntalaisen osakunnan matrikkelissa. Juhanan nimi on kirjoitettu muodossa Johannes ja Kustaan Gustavus. Jälkipolvet ovat käyttäneet Herpmanin poikien nimistä yleensä suomenkielisiä muotoja. Kuva Vuokko Raekallio-Tepon artikkelista Herpmanin pojat kirjallisuudessamme. Teoksessa Keski-Suomi 3.


Herpmanin pojista löytyy tietoa Helsingin yliopiston matrikkelista. Opiskeluaikojen asiakirjat ovatkin lähes ainoita lähteitä poikien isovihaa edeltäneeseen varhaisemapaan henkilöhistoriaan.



SITÄ JULMUUTTA AJATELLESSA TÄYTYY TERÄKSISENKIN SYDÄMEN TYRMISTYÄ
Otsikko lainaus Karion teoksesta Urhot.

Vuonna 1700 alkanut Suuri Pohjan sota jatkui Euroopassa ja johti yhä uusiin sotaväenottoihin. Tämä aiheutti miespulan ja töitä tehtiin naisten voimin. Elämä oli niukkaa, sillä sadot olivat olleet huonoja ja sodan kustantamiseksi kerättiin kansaa rasittavia lisäveroja. Mutta pahempaa oli tulossa.

Valtakunta jää vainolaisen armoille

Suuren Pohjan sodan suunta muuttui vuonna 1709, kun Ruotsi hävisi Venäjää vastaan käymänsä Pultavan taistelun Ukrainassa. Kuningas Kaarle XII pakeni vuosikausiksi Turkkiin, jota hän yritti saada liittolaisekseen Venäjää vastaan. Ruotsin valtakunta jäi ilman johtajaa ja Suomen kansa suistui ennenkokemattomiin kärsimyksiin.

Venäjä aloitti Suomen valloituksen valtaamalla ensin Viipurin ja Käkisalmen 1710. Helsinki poltettiin omien joukkojen päätöksellä, kun venäläislaivasto lähestyi kaupunkia toukokuussa 1713. Koko Etelä-Suomi miehitettiin. Saman vuoden elokuussa vallattiin Turku. Tuhansia suomalaisia pakeni Ruotsiin.

Armeijat taistelevat Kostianvirralla ja Napuella

Ruotsin ja Venäjän armeijat kohtasivat ensimmäisen kerran Pälkäneellä Kostianvirralla 6.10.1713. Venäläiset voittivat Ruotsin joukot. Vihollinen ei päässyt etenemään virran toiselle puolelle, mutta kuljetti lautoilla sen yli niin paljon joukkoja, että kenraali Armfeltin komentamaa armeijaa uhkasi saarto. Ainoa vaihtoehto oli peräytyminen. Joukot vetäytyivät sekasorron vallitessa ja osa sotilaista karkasi koteihinsa. Isoksivihaksi kutsuttu miehityskausi alkoi.

Armeijat kohtasivat vielä Napuella Isossakyrössä 19.2.1714. Taistelu päättyi jälleen venäläisten voittoon. On arvioitu, että taistelussa kuoli tai haavoittui noin 3 000 karoliiniarmeijan sotilasta ja seudulta taisteluun otettua nostoväkeä. Verilöyly oli ennennäkemätön. Suomen armeijan jäänteet peräytyivät pohjoiseen.

Pietari Suuri antoi hävityskäskyn, jonka mukaan Pohjanmaan rannikkoa piti hävittää kymmenen peninkulman leveydeltä, jottei kukaan olisi pystynyt kulkemaan Ruotsiin tai sieltä Suomeen. Pohjanmaa tuhottiin täysin. Venäläisillä oli tukikohtia kaupungeissa, mutta kasakkapartiot kiertelivät koko maassa ryöstellen. Keski-Suomessa päästiin vähällä syrjäisen sijainnin vuoksi. Kasakkapartiot ryöstelivät kuitenkin taloja muun muassa Keuruulla, Saarijärvellä, Karstulassa, Jämsässä ja Kuhmoisissa.

Miehitysajan kauhut

Siviiliväestö kärsi sekä sodasta että miehitysajasta. Omat ja vieraat sotilaat pakko-ottivat muonaa armeijan tarpeisiin. Sodankäyntiin kuului, että valloittajat keräsivät miehitetyiltä alueilta mahdollisimmin paljon varallisuutta pakkoveroina. Tämä tehtiin keinoja kaihtamatta, eikä ihmishengellä ollut arvoa. Venäläiset ryöstivät, polttivat ja raiskasivat. Varallisuus kerättiin rahana, arvoesineinä, elintarvikkeina ja eläiminä. Tuhansia suomalaisia, myös lapsia ja nuoria, vietiin Venäjälle orjiksi.

Erityisen vaikeita olivat vuodet 1713–1717. Kun omaisuutta kätkettiin, venäläiset ottivat piilojen paikat selville väkeä kiduttamalla. Onnekkaat ehtivät pakoon metsän suojiin ja piilopirtteihin. Kaikenlainen vastarinta miehittäjiä kohtaan johti heti moninkertaiseen kostoon.

Sissitoiminnan monet kasvot

Isonvihan aikaan kuului sissitoiminta, vaikka sen merkitys sodankäynnin lopputuloksessa oli pieni. Sisseinä toimivat niin hajonneen Ruotsin armeijan entiset sotilaat kuin siviilitkin. Vihollisten kuormastoja ja joukkoja tuhottiin mahdollisuuksien mukaan. Saaliiksi saatiin aseita, muonaa ja hevosia.

Rahvas ei pitänyt sissien toiminnasta. Kivekkäiksikin kutsutut sissit katosivat miehittäjiin kohdistuneiden hyökkäysten jälkeen metsiin ja venäläiset kostivat sissien teot seudun asukkaille, joiden he uskoivat sissejä auttaneen. Muonitusta ja majapaikkaa vailla olevat omat sissit syyllistyivät myös omaisuuden pakko-ottoihin ja siviilien pahoinpitelyihin.

Lue lissä Napuen taistelusta
Vuonna 2014 vietettiin myös Napuen taistelun 300-vuotismuistojuhlaa. Katso Napue 1714-2014 facebooksivuilta mitä kaikkea tapahtui Isossakyrössä.


PIILOLUOLA

Venäläisten vainon vuoksi keuruulaisetkin, kuten väki muuallakin Suomessa, yritti paeta vainoajiaan piilopirtteihin metsän kätköihin. Kesällä 1715, isovihan riehuessa, Ampialan ja Huttulan kylän väki pakeni noin neljän kilometrin päähän Ampialasta Tiputusmäen taakse. Paikka oli niin syrjässä, että sitä oli mahdotonta löytää. Luolan yhteyteen tehtiin ilmeisesti havuilla peitetty hirsiseinä, jolloin suojaan mahtui iso joukko väkeä.


piiloluola
Kuva piiloluolasta. Kuva Jouko Pihlainen.


Kesä vietettiin luolassa mahdollisimman hiljaa elellen, ettei vainolainen löytäisi paikalle. Mukaan oli otettu karja ja muu tärkeä omaisuus. Keuruullakin kerrottiin isonvihan jälkeen koirankuonolaisista eli kalmukeista, jotka olivat erityisen raakoja ja erityisen hyviä jäljittämään piilopirttien väkeä. Kerrotaan, että kun veti havunoksaa kulkiessaan perässään, koirankuonolaisetkaan eivät haistaneet jälkiä.

Kirkkoherra Herpman perheineen joutui pakenemaan piiloluolaan. Sinne joutui myös Keuruun pappilassa vieraisilla ollut Saarijärven kirkkoherran tytär Elisabet Carbonaria. Isonvihan kurjuudessa syntyi kaunis rakkaustarina, kun Elisabet ja Huttulan talon poika Jussi rakastuivat. Papintytär tuli emännäksi Huttulan taloon ja hänen jälkeläisiään on yhä Keuruulla.


004 2
Yleiskuva Keuruun museon näyttelystä Herpmanin pojat - isoviha Keuruulla kesällä 2014.




KEURUULAISTEN SISSIEN UROTEOT

Gabriel, Juhana ja Kustaa Herpman saapuivat kotiseudulleen Keuruulle viimeistään loppukesällä 1713, kun opiskelu Turun akatemiassa keskeytyi sodan vuoksi. Koti Keuruun pappilassa kävi lokakuisen Kostianvirran taistelun jälkeen vaaralliseksi, kun Tampereelle majoittunutta venäläistä ratsuväkeä tuli Keuruulle keräämään pakkoveroja ja otti pappilan tukikohdakseen. Nuorten miesten oli syytä paeta Keuruun laajoihin erämaihin, etteivät he olisi jääneet venäläisten vangeiksi.

Pappilan kahakka

Ensimmäinen isoonvihaan liittyvä kahakka Keuruulla käytiin Keuruun pappilassa. Joulukuussa 1713 kapteeni Salomon Engberg sissijoukkoineen saapui venäläisten miehittämään pappilaan ja muistitietojen mukaan voitti 115 rakuunan vihollisosaston keuruulaisen rahvaan avulla. Kerrotaan, että Ruotsin kruunu lähetti keuruulaisille keihäitä puolustukseksi. Niitä käytettiin vielä isovihan jälkeenkin karhuja metsästäessä. Kahakassa vangittiin lähes 30 miestä ja saaliiksi saatiin 50 - 60 hevosta sekä aseita.

Salomon Engberg oli Ruotsin armeijan kapteeni, joka oli Pälkäneen taistelun jälkeen jäänyt jatkamaan sotatoimia sissimäiseen tapaan häiriten venäläisten toimia. Hän oli myös saanut armeijalta tehtäväkseen koota Pälkäneen taistelun jälkeen koteihinsa karanneita sotilaita.

Herpmanin poikien hauta

Kapteeni Engberg jatkoi sissitoimiaan muualla Suomessa, mutta Herpmanin pojat jäivät kotiseudulleen. Muistiinpainuneimman urotekonsa Herpmanin pojat tekivät Ketveleen kannaksella kesällä 1714. Kerrotaan, että he kaivoivat yhtenä kesäyönä kanavan Ketveleen kannaksen läpi ja katkaisivat venäläisiltä kulkuyhteyden Keuruun kirkolle. Samalla syntyi nykyinen kirkkosaari.

Herpmanin pojat jäivät keuruulaisia miehiä apunaan odottelemaan Pohjanmaalta ratsupolkua palaavien venäläisten tuloa kaivannon kirkonpuoleiselle osalle tehdyillä valleilla. Syntyikin kahakka, jossa menehtyi paljon venäläisiä. Kerrotaan, että kun ammukset loppuivat, väkivahvat Herpmanin pojat heittelivät rekiä, kiviä ja juurakoita vainolaisten päälle. Ennen pitkää venäläiset kuitenkin voittivat kotiseutuaan puolustaneet joukot ja niin sissit kuin muukin keuruulainen rahvas joutui pakenemaan metsiin.

ketvelehauta
Ketveleen kannaksen kaivantoa nykyään. Kuva Keuruun museo.



Toiko sissitoiminta venäläiset Keuruulle?

Ketveleen taphtumien jälkeen veljekset jatkoivat venäläisten häirintää. He kahakoivat venäläisten kanssa muistitietojen mukaan ainakin Honkalan talon Hommosahossa Manniskylällä, Riihimäen talon lähellä Halmesmäessä sekä Asunnalla.

Ehkäpä Keuruun seutu pääsikin venäläisistä, sillä vuonna 1715 Herpmanit hyökkäsivät venäläisen kuormaston kimppuun Längelmäellä Vilkkilän ja Länkipohjan kylien välillä saaden saaliikseen kolme kuormaa kuparisia plootuja ja vihollisen aseistuksen. Sen jälkeen venäläiset etsivät veljeksiä ja heistä tarjottiin löytöpalkkio. Selvää on, että ilman Herpmanin poikien sissitoiminta venäläiset eivät olisi tulleet syrjäiselle Keuruulle.

Ampialassa viimeinen joulu

Kerrotaan, että Herpmanin pojat viettivät joulua 1715 Ampialan talossa. Siellä oli talon väen lisäksi myös kirkkoherra Herpman tyttärineen ja vävyineen. Aikaisin aamulla 29.12. ilmaantuivat venäläiset niin yllättäen Ampialaan, ettei Jylkynkellolla ollut vartija ehtinyt tehdä hälytystä.

Taistelun jälkeen venäläiset pääsivät tunkeutumaan taloon. Kustaa vangittiin ja Juhana taisteli vielä pahoin haavoitettunakin pitkään saaden lopulta surmansa. Gabriel yritti paeta katon kautta ampujia, eivätkä ammukset osuneet sissipäällikköön. Silloin Kuuliais-Tapaniksi sanottu venäläisten kätyri latasi aseensa hopeisella ammuksella ja ampui. Tähän laukaukseen kuoli Gabriel Herpman.

Ampialan talo poltettiin. Kustaa ja kirkkoherra Herpman perheineen joutuivat venäläisten vangeiksi. Kerrotaan, että venäläiset vielä häpäisivät ruumiita vetämällä niitä hevosten perässä Ruokosen talon kautta kirkolle. Vangit vietiin Hämeenlinnaan, jossa viimeinenkin veljeksistä, Kustaa Herpman, kuoli.

ampialamuuria
Ampialan maisemia nykypäivänä ja Herpmanin poikien muistomerkki. Kuva Keuruun museo.


JYLKYNKIVI

Aikaisin aamulla Joulukuun 29 p:nä syöksyi jylkyttäjäksi jäänyt mies kiiwaasti kartanolle huutaen: "Sissit" on täällä! Hän oli huomannut wiholliset wasta aiwan lähellä taloa, kun oli jo liian myöhä. Wenäläiset ympäröivät heti tuwan ja hyökkäsiwät sisään. Ote Jaakko Gummeruksen teoksesta Muistelmia Ison wihan ajoilta.

Jylkynkivi eli jylhänkivi, jylkynkello tai kumistuskivi on äänimerkinantolaite, joita on säilynyt kiinteinä muinaisjäännöksinä. Jylkynkivi on suuri kivilaatta, jota voi jalkavoimin keikuttaa pienemmän napakiven varassa, jolloin kuuluu voimakas ääni, "jylkytys". Äänellä viestitettiin mm. vaarasta ja sen kumina kuului peninkulmien päähän.

Herpmanin poikien kerrotaan käyttäneen jylkynkelloa isonvihan aikana. Heitä pidetäänkin siksi ensimmäisinä keuruulaisina viestimiehinä. Keski-Suomen viestipataljoona toimi Keuruulla vuosina 1976 - 1998.


jylkynkivi
Jylkynkivi. Kuva Keuruun museo.


LUKKARIN ENNUSTUS

Herpmanin poikien kuolemaan liittyy tarina poikien sissitoverin, Keuruun lukkarin Nikolaus Lättin unennäöstä. Kerrotaan, että joulun 1715 jälkeen Ampialassa vietettiin myös häitä. Iloisessa hääjuhlassa lukkari säikytti hääväkeä kertomalla, että oli nähnyt pahaenteisen unen, jonka tarkempaa sisältöä ei enää muisteta. Kuultuaan unesta Gabriel Herpman oli todennut: " Joka unia uskoo, se tuulia takaa ajaa, " tai "joka unia tottelee, se varjoa kiinni ottelee". Osa väestä säikähti onnettomuutta ennustavaa unta ja meni nukkumaan saunaan, mutta Herpmanin pojat ja lukkari jäivät taloon.

Aikaisin aamulla venäläiset saapuivat Ampialaan ja löysivät Herpmanin pojat. Taistelun melskeessä lukkari piiloutui talon ullakolle ja pudotti sieltä multaa venäläisten lattialle sytyttämän nuotion päälle, jotta talo ei palaisi. Silloin venäläiset huomasivat lukkarin, surmasivat hänet ja polttivat Ampialan talon.

Keuruun lukkari Nikolaus (Nils) Lätt oli Keuruun kirkkoherra Isak Lättin poika hänen toisesta avioliitostaan Maria Wisiuksen kanssa. Hänet on merkitty Turun katedraalikoulun oppilaaksi vuonna 1684, ylioppilaaksi hän tuli Turussa 1685. Hän toimi Keuruun lukkarina vuodesta 1710.


KUKA ILMIANTOI HERPMANIN POJAT?

Herpmanin poikien sissityöt päättyivät 29.12.1715, kun venäläiset saapuivat Ampialaan ja veljekset saivat surmansa. Yleisimmin kerrotaan, että venäläiset saivat tietoonsa veljesten olinpaikan kätyriltään turkulaiselta noitaukolta Kuulias-Tapanilta. Näin kerrotaan esim. kielitieteilijä E. N. Setälän vuonna 1881 Ampialan talosta keräämässä versiossa Herpmanin poikien tarinasta.Joskus Kuulias-Tapanin kerrotaan olleen paikallinen torpparin poika, tai yleensä oman kylän väkeä. H. A. Reinholm keräsi tietonsa Herpmanin poikien tarinasta ilmeisesti 1840-luvulla, ja silloin hän merkitsi muistiin, että Kuuliaisen Tapani oli veljesten keuruulainen sissitoveri, jonka venäläiset saivat kiinni ja joka joko petti kumppaninsa tai siihen kidutuksella pakotettiin.
Kuulias-Tapani ei kuitenkaan ole aina kuulunut tarinaan. Keuruun kirkkoherra Abraham Indrenius vanhemman Kuvauksessa Keuruun pitäjästä vuonna 1753 tarina on toinen:

Talvella 1714 kerrotaan kapteeni Enbergin johtamien ruotsalaisten sissien surmanneen täällä pappilassa monta venäläistä. Voittajat saivat heiltä mainion saaliin, jonka pitivät hyvänään. Syksyllä 1715 venäläiset yllättivät yöllä eräässä kylässä yhden kirkkoherra Herpman-vainajan pojista, joka oli ylioppilas, ja veivät hänet vangittuna toiseen kylään, missä kirkkoherra-isä ja kaksi muuta hänen ylioppilaspoikaansa nukkuivat. Venäläiset saarsivat heidätkin, jolloin viimeksi mainitut pojat taistelivat urhoollisesti vastaan ja pistivät ja ampuivat kuoliaaksi useita venäläisiä. Lopulta he itsekin saivat luodeista surmansa ja venäläiset kuljettivat isän ja vangitun pojan ensin Hämeenlinnaan ja sitten Venäjälle.

Kirkkoherra Indrenius kirjoitti kuvauksensa, kun Herpmanin poikien kuolemasta oli kulunut vain 38 vuotta. Voidaanko siis epäillä, että Kuulias-Tapania ei olekaan ollut olemassa, vaan veljeksistä nuorin, Kustaa, joutui henkensä uhalla kavaltamaan veljensä ja perheensä? Ehkä tämä sankaritarinaan sopimaton loppu on muistitietona kulkeneesta tarinasta haluttu unohtaa ja kavaltajaksi on tarinaan ilmestynyt ulkopuolinen, sopivampi syyllinen.


KUOLIVATKO GABRIEL HERPMAN JA KAARLE XII HOPEALUOTEIHIN?

Tarina kertoo, etteivät venäläisten ammukset osuneet Ampialan taistelussa joulukuussa 1715 sissipäällikkönä pidettyyn Gabriel Herpmaniin, ennen kuin Kuuliais-Tapani latasi aseensa hopeanapilla tai hopeisella ammuksella. Se osui heti ja surmasi Gabrielin. Metsästäjät käyttivät hopealuotia taikakeinona. Mahdottomaksi osoittautunut saalis saatiin hopealuodin taikavoimalla surmattua. Tarinoissa vain hopealuoti surmasi ihmissusia ja vampyyreja.
On epäilty, että myös Ruotsin kuningas Kaarle XII kuoli hopealuodista sodassa Norjaa vastaan. Kuningas sai luodin päähänsä tähystettyään juoksuhaudasta marraskuussa 1718. Kuolemaa alettiin pian tutkia, ja erään teorian mukaan kuninkaan surmasi hänen oman takkinsa hopeanapista valettu luoti. Ampujaksi on epäilty niin omaa sotilasta, norjalaisia kuin ranskalaista sala-ampujaa. Joka tapauksessa kuninkaan kuolema mahdollisti rauhanneuvottelut, jonka johdosta suuri Pohjan sota lopulta kolme vuotta myöhemmin päättyi.
Sankarin maineessa olevan Kaarle XII kuoleman arvoitusta on ratkottu Ruotsissa useita kertoja näihin päiviin asti. Gabriel Herpmanin, kuninkaan ikätoverin, kuolemasta tiedämme vain, mitä muistitieto meille kertoo.


kirkonkirja
Kuva: Keuruun museon kuvakokoelma. Kirkonkirja kuuluu Keuruun seurakunnan arkistoon, jota säilytetään Jyväskylän maakunta-arkistossa.


KIRKONKIRJA VUODELTA 1718

Kuvassa on Keuruun seurakunnan rippikirja vuodelta 1718. Samaan kirjaan on tehty myös 1730-luvun merkintöjä. Rippikirjan pappilasta kertovalle sivulle on merkitty myös Herpmanin pojat, Gabriel, Juhana ja Kustaa. Nimet on yhdistetty aaltoviivalla sanaan obierunt, kuolleet.

Listassa on myös veljesten siskot. Maria oli naimisissa Keuruun Kappalaisen Simon Solinuksen kanssa. He joutuivat kirkkoherra Herpmanin kanssa vankeuteen 1715, menivät Inkerinmaalta Ouluun ja sieltä Hailuotoon, jossa Solinus oli kappalaisena. Siellä Maria kuoli 79 vuoden ikäisenä ja oli Solinuksen kuoltua naimisissa maanviljelijä Aleksander Kranckin kanssa. Siskoista Regina taas ilmoitetaan rippikirjassa muuttaneen Kivennavalle. Katariina meni naimisiin kersantti Henrik Johan Långhjelmin kanssa. Hekin joutuivat vankeuteen, mutta palasivat sieltä Keuruulle ilmeisesti jo ennen Kirkkoherra Herpmania. Kersantti Långhjelm elätti perheensä satulasepän työllä. Heille syntyi kolme lasta, joista poika Juhana Yrjö tuli papiksi. Hän oli vuodesta 1750 kirkkoherrana Virroilla.

Jyväskylän maakunta-arkistossa säilytettävä kirkonkirja on yksi harvoista oman aikansa dokumenteista, joissa Herpmanin pojat mainitaan. Heidän kuolemansa on merkitty seuraavilla sanoilla myös Satakuntalaisen osakunnan matrikkeliin:

Gabriel Herpman (Keuruensies) obiit, a Ruthenis cum fratribus interfectus. Johannes Herpman. (Keuruensis) A Moscowitis trucidatus
Gustavus Hærpman. Cum fratribus a Moscovitis interfectus 1715.

Gabriel Herpman, keuruulainen, kuollut veljiensä kanssa ruteenien (vähävenäläisten) tappamana. Juhana Herpman, keuruulainen, moskovalaiset ovat hänet tappaneet. Kustaa Herpman, kuollut veljiensä kanssa moskovalaisten tappamana 1715.



gabriel
Arkkienkeli Mikael nykyisen Keuruun vanhan kirkon katossa. Mikael valittiin sotaisten paikkakuntien kirkkojen kuvastoon. Käyrä miekka osoittaa kohti itää. Isovihan aika oli vielä hyvin muistissa kun kirkkoherra Abraham Indrenius nuorempi valitsi aiheet kirkon maalauksiin. Maalarina vuosina 1782–1786 toimi Johan Tilén. Keuruun museon kuvakokoelma. Kuvaaja Tauri Kankaanpää.



EIKÄ NIIN PITKÄÄ PIMEÄTÄ YÖTÄ ETTEI PÄIVÄ KOITA
otsikko on säe kansanlaulusta, Auran historiallisesta novellista Härkmanin pojat.

Isonvihan kauhujen, sotilashallinnon ja koko yhteiskunnan lamaantumisen kestettyä vuodesta 1713 järjestettiin lopulta vuonna 1717 yhä venäläisten miehittämään Suomeen siviilihallinto. Ryöstely loppui, mutta miehittäjät kantoivat raskaita veroja. Lisäksi vuonna 1720 venäläiset suorittivat sotaväenoton, ja Keuruultakin 10 miestä vietiin sotimaan venäläisille sotarintamille. Puute oli arkipäivää, mutta pelko alkoi väistyä. Pahin oli takana.

Sota päättyy

Suuren Pohjan sodan rauhanneuvottelut aloitettiin, kun Kaarle XII kaatui Norjassa vuonna 1718. Sota päättyi lopulta Uudenkaupungin rauhaan 30.8.1721, jolloin sota oli kestänyt kaksikymmentä vuotta ja miehitysaika seitsemän. Kaikissa valtakunnan kirkoissa järjestettiin kiitosjumalanpalvelus sodan päättymisen johdosta 15.12.1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Ruotsissa ei ollut enää paluuta itsevaltiuteen, ja alkoi säätyjen vallan ja valtiopäivien aika.  Pitkä miehitysaika jätti jälkensä keuruulaisiinkin ja kerrotaan, että isoavihaa edeltänyttä aikaa kutsuttiin vanhaksi, mutta aikaa jälkeen vuoden 1721 uudeksi Ruotsin ajaksi.

Kirkkoherra Herpman palaa Keuruulle

Vain osa tuhansista Venäjälle orjuuteen joutuneista suomalaisista palasi takaisin kotimaahansa. Yrjö Herpman oli viety Ampialasta Hämeenlinnaan ja sieltä ilmeisesti Tallinnaan. Sieltä hän joutui kirkkoherraksi Kupanitsaan Inkerinmaalle, jossa hän meni naimisiin kirkkoherra Melartopaeuksen lesken Anna Dorotea Shultzin kanssa. Seitsemän vuoden maastapaon jälkeen Herpman palasi vaimoineen Keuruulle vuonna 1722. Keuruulla kirkkoherran tehtäviä oli hoitanut hänen poikapuolensa Johannes Roos.

Palattuaan kirkkoherra Herpman haastoi vuoden 1723 syyskäräjille entisen renkinsä, Keuruun Ruokoisen talon isännän Taavetti Olavinpojan. Herpman oli antanut rengin huostaan vuonna 1715 kirstun, joka oli sisältänyt vaatteita ja hopeakannuja. Kun hän vaati omaisuuttaan takaisin, väitti renki, että oli antanut kirstun kirkkoherran tyttärille. Hänet katsottiin kuitenkin syylliseksi ja korvaamaan kirkkoherralle menetykset. Tarinan mukaan väärän valan oikeudessa antanut Taavetti Olavinpoika ei saanut rauhaa kuoltuaankaan, vaan palasi tunnontuskissaan kummittelemaan.

Kirkkoherra Herpman kuolee

Yrjö Herpman kuoli vuonna 1729. Hänet haudattiin Keuruun silloisen kirkon lattian alle. Mahdollista on, että Herpmanin pojatkin ovat saaneet viimeisen leposijansa samaan paikkaan. Keuruun kirkkoherra Erland Rosenback kirjoitti vuonna 1823 Hyvästijättösaarnassaan Keuruun seurakuntalaisille kaikista edeltäjistään. Yrjö Herpmanista hän kirjoitti:

Oi, kuinka surullinen! kuinka surkuteltava oli hänen elämänsä aika! jonka täytyi omin silmin nähdä kaxi poikaansa murhattavan, joutui itse nuorimman poikansa kansa orjuuteen, eli sielä kahdexan ajastaikaa niin kuin outo ja muukalainen; palais viimein kuin Hyypiö hävitettyyn Kaupunkiin. Mutta Herra korjais hänen, ja ei tarvinnut hänen enään sitten kauvan valittaa, että Ihmisen pitää oleman sodasa maan päällä, ja hänen päivänsä ovat niin kuin orjan päivät.

Herpmanin suku ei katoa

Jälkipolvia on kiinnostanut, onko Herpmanin poikien suku yhä voimissaan sankareiden kuolemasta huolimatta. Yleisesti on kerrottu, että jollain Herpmanin pojista ja eräällä Manniskylän tyttärellä olisi ollut lapsi, mutta varmuutta tästä ei ole.

Tämän päivän sukututkijat pääsevät Herpmanin poikien suvun jäljille erityisesti heidän 1709 kuolleen äitinsä Katariina Reuterin kautta. Herpmanin poikien Roos-sukuiset veli- ja sisarpuolet äidin ensimmäisestä avioliitosta jatkoivat sukua samoin kuin poikien sisaret Maria, Regina ja Katariina. Siten Herpmanin poikien sukua on yhä tänä päivänä myös Keuruulla.



alttarivk
Keuruun vanhan kirkon alttari. Keuruun nykyisen vuonna 1758 rakennetun vanhan kirkon sakastin alttari on alun perin valmistettu Herpmanin poikien aikaiseen vuonna 1656 valmistuneeseen kirkkoon. Keuruun museon kuvakokoelma.




SANKARIMAINE ELÄÄ MAAN PÄÄLLÄ

Herpmanin poikien teot eivät unohtuneet sankarien kuoltua, vaan keuruulaiset kertoivat heistä tarinaa sukupolvien ajan suusta suuhun, muistitietona. Tapahtumien yksityiskohdat hämärtyivät, tapahtumiin liitettiin tarunomaisia piirteitä, poikien etunimet unohtuivat, mutta uroteot pysyivät.

Ensimmäiset kirjalliset tarinat

Ensimmäinen kirjallinen kertomus Herpmanin pojista lienee Keuruun kirkkoherra Abraham Indrenius vanhemman kirjoittama Kuvaus Keuruun pitäjästä vuodelta 1753. Se kirjoitettiin, kun Herpmanin poikien kuolemasta oli kulunut vain 38 vuotta. Abraham Indrenius vanhemman poika Antero Indrenius kertoi vuonna 1776 sanomalehdessä Tidningar Utgifne Af et Sälskap i Åbo keuruulaisista isonvihan sankareista. Herpmanin poikien tarinan kuulivat myös Keuruun seudulle tulleet kansanperinteen kerääjät, kuten H. A. Reinholm 1840-luvulla ja kielitieteilijä E. N. Setälä kesällä 1881.

Kirjailijat löytävät poikien sankaritarinan

Herpmanin poikien historiallisiin tutkielmiin muistiin merkitty tarina tavoitti ja houkutti nuoren Suomen omaa kulttuuria luovat ja isänmaallisuutta henkivät kirjailijat. Tutkija Vuokko Raekallio-Teppo on epäillyt jopa J. L. Runebergin (1804–1877) tutustuneen Sisä-Suomen ajoillaan 1830-luvulla Herpmanin poikien tarinaan ja saaneen siitä vaikutteita muun muassa Hauta Perhossa ja Hirvenajo -runoihinsa.

Sakari Topelius (1818 –1898) tutustui H. A. Reinholmin Keuruulta keräämän muistitiedon pohjalta tehtyyn tutkielmaan Herpmanin pojista. Tarina julkaistiin Satakunnan sotamuistoista kerrottaessa Topeliuksen vuosina 1845 - 1852 ilmestyneessä teossarjassa Finland framstäldt i teckningar.

Ensimmäinen nuortenromaani

Vuonna 1887 ilmestyi romaani Härkmanin pojat, jonka Betty Elfving (1837–1923) kirjoitti nimimerkillä Aura. Tämä historiallinen romaani isonvihan ajoilta ilmestyi ensin jatkokertomuksena sanomalehdessä Uusi Suometar ja sitten Werner Söderströmin kustantamana.

Betty Elfving tutustui Herpmanin poikien tarinaan Reinholmin ja Topeliuksen kautta. Ilmeisesti hän oli yksi 1800-luvun puoliväliin jälkeen Keuruulle saapuneista kesävieraista. Kerrotaan, että Turussa suurimman osan elämäänsä asunut Elfving vieraili kesällä 1882 Ampialan kylän Riihimäessä. Näistä aineksista syntyi kaunokirjallinen, Hepmanin poikien tarinaa ja isonvihan tapahtumia Suomessa vapaasti muotoileva teos, jota on myöhemmin pidetty ensimmäisenä nuortenromaanina.

Karikon Urhot

Vuonna 1888 ilmestyi Urhot, historiallinen novelli isonvihan ajoilta. Sen kirjoitti Kaarlo Karikko (1842–1916) nimimerkillä Kario. Urhot pohjautuu Karikon Keuruulla kuulemiin kansantarinoihin Herpmanin pojista, joita hän on kirjailijan vapaudella muotoillut.

Karion romaani kohtasi yllättävän vastuksen, kun se joutui sensuurin hampaisiin. Tamperelainen kustantaja Hagelberg toimitti teoksen oikovedoksen tarkastukseen painoasiamiehelle. Hyväksynnän jälkeen teoksesta otettiin 1 500 kappaleen painos. Menekki oli pientä, kunnes syksyllä 1889 Suomen valtio osti koko painoksen. Kenraalikuvernööri Heiden oli ryhtynyt toimeen, koska oli saanut kuulla teoksen loukkaavan Venäjää. Teos todettiin tutkimuksen jälkeen vaarattomaksi, mutta uusintapainos kiellettiin. Lue lisää Kariosta Keuruun Kisailijoiden nettisivuilta.


vitriinista
E.A.Aaltio ja teos Herpmanin pojat. Kuva Keuruun museon näyttelystä.



Paikallishistorioitsijat tarinan pauloissa

Herpmanin poikien tarina on mukana myös ensimmäisessä Keuruun pitäjän historiassa, jonka Aksel Warén (1869–1899) laati vuonna 1890. Tarina on päässyt mukaan useisiin valtakunnallisiin isovihan aikaa käsitteleviin teoksiin.

Ensimmäisen historiallisiin lähteisiin perustuvan Herpmanin pojista kertovan teoksen kirjoitti varatuomari, kotiseutuhistorioitsija Eino Abram Aaltio (1889–1974). Teos Herpmanin pojat . Keuruun sissipäälliköt isonvihan aikana (1928) kertoo myös keuruulaiseen muistitietoon nojaten laajasti poikien historiasta ja isonvihan tapahtumista Keuruulla. Se tuo myös esille poikien oikeat etunimet, jotka ajan kuluessa olivat unohtuneet.


betty
Porissa syntynyt lääkärin tytär Betty Elfving oli 50-vuotias, kun hänen ensimmäinen romaaninsa Härkmanin pojat ilmestyi. Elfving oli suomenmielinen, ja vaikka hän kirjoitti ruotsiksi, teokset ilmestyivät käännöstyön jälkeen vain suomeksi. Kirjailijan nuoruudenkuva Vuokko Raekallio-Tepon artikkelista Herpmanin pojat kirjallisuudessamme, teoksessa Keski-Suomi 3.



Einari Vuorelan Tarhian marssi

Luontolyyrikko Einari Vuorelan (1889–1972) useat Herpmanin pojista kertovat runot syntyivät erityisesti Keuruun Kisailijoiden tilaisuuksiin. Herpmanin poikien tarina lienee ollut hänelle lapsuudesta tuttu.

Ensimmäisen kerran hän kirjoitti Herpmanin pojista Keuruun Suojeluskunnan juhliin kesällä 1918. Tästä runosta muotoutui Tarhian marssi, jonka on säveltänyt 1930-luvulla kanttori Kalle Virtanen. Teos kuuluu mm. Keuruun laulumiesten ohjelmistoon. Vuosien varrella Vuorela teki myös muita runoja, joissa käsitteli Herpmanin poikia ja isoavihaa.

einari
Kotiseudun historia kiehtoi myös Einari Vuorelaa, joka kirjoitti useita isänmaallishenkisiä Herpmanin poikiin ja isonvihan aikaan liittyviä runoja. Matti Heinosen kuvakokoelma. Kuvaaja Arvi Matilainen.


Heikki Asunnan runo Herpmanin pojat

Heikki Asunta (1904–1959) tuli tunnetuksi paitsi runoilijana, myös taidemaalarina. Ruovedellä syntyneen kirjailijan isä oli kotoisin Keuruun Asunnan talosta. Asunnan ensimmäiset runot ilmestyivät Einari Vuorelan ja Martti Merenmaan kanssa teoksessa Kolme teiniä vuonna 1928. Asunnan teoksessa Metalliseppele (1932) on runo Herpmanin pojat, jonka synkkä tunnelma vie lukijan Ampialaan ja Herpmanin poikien viimeisiin vaiheisiin.

Urho Karhumäen Herpmanin pojat

Kirjailija, kansakoulunopettaja ja vuoden 1936 kirjallisuuden olympiavoittaja Berliinissä Urho Karhumäki (1891–1947) julkaisi näytelmän Herpmanin pojat Werner Söderströmin julkaisemana 1931, mutta Karhumäen entiset oppilaat esittivät sitä jo ennen Nummelassa.

Karhumäki oli kuullut Herpmanin poikien tarinan isältään Taavetti Karhumäeltä, joka oli muuttanut lapsena Keuruun Könttäriltä Multian Karhumäkeen. Sankaritarina hautui kirjailijan mielessä näytelmäksi, joka isänmaallisuutensa vuoksi oli 1930-luvulla suosittu. Keuruun Kansalaisopiston näytelmäpiiri esitti näytelmän kotiseutumuseolla vuonna 1964.

037
Herpmanin poikien tarina innoitti useita kirjailijoita. Kuvassa Keuruun museon näyttelyssä esillä olleet Joel Lehtosen postuumina ilmestynyt runokokoelma Keuruulainen impromptu ja Urho Karhumäen näytelmä Herpmanin pojat.


Joel Lehtosen Keuruulainen impromptu

Kirjailija Joel Lehtonen (1881–1934) saapui Keuruulle Manniskylälle Ollilassa asuvan ystävänsä Veikki Valtosen vieraaksi kesällä 1929. Lehtonen retkeili kesän aikana Keuruulla tutustuen laajasti Akseli Gallen-Kallelan maalausmaisemiin Ekolassa sekä vieraili Ampialassa ja Jylkynkivillä. Hän tutustui myös juuri ilmestyneeseen E. A. Aaltion Herpmanin pojat -teokseen ja innostui tarinoista vaikuttuneena kirjoittamaan isovihasta kertovan, Ollilassa päivätyn runosarjan. Käsikirjoituksen Keuruulainen impromptu hän talletti Otavaan, jossa julkaistiin vuonna 1962.

Kokoelman historialliset runot henkivät isänmaallista maanpuolustushenkeä. Pekka Tarkka on Lehtosen elämänkerrassa todennut, että Lehtosen runot Herpmanin pojista liittyvät niihin historiallisiin seikkailukertomuksiin, jotka valmensivat Suomen nuorisoa talvisodan sotilaiksi nousevaa idän uhkaa vastaan. Lehtonen vieraili ylevät isänmaalliset tunteet herättäneissä Herpmanin poikien maisemissa vielä useina kesinä.

Kolme sissiä, kansanooppera ja näytelmä Musta syksy

Erityisesti nuortenkirjailijana tunnettu Ulvilassa syntynyt ja Nokialla vaikuttanut opettaja ja kirjailija Asko Martinheimo (1934–2002) kirjoitti Herpmanin poikien tarinasta vuonna 1980 ilmestyneen teoksen Kolme sissiä. Nuorille suunnattu teos on tuonut jo vuosikymmeniä Herpmanin poikien tarinaa elävästi esille aina uusille sukupolville.

Martinheimo laati myös kasikirjoituksen ja laulujen sanat kansanoopperaan Herpmanin poikien isoviha vuonna 2000. Sävellykset teki Jyrki Heikkilä. Kansanoopperan esittäminen Keuruulla ei ole vielä toteutunut. Herpmanin poikien juhlavuonna 2014 ensiesityksensä Keuruun Talkooteatterissa sai keuruulaisen kirjailijan ja toimittajan Eine Joutsijoen näytelmä Musta syksy. Papin poikien isoviha. Näytelmä kuvaa tavallisten keuruulaisten arkea isonvihan aikana keskushenkilöinään Herpmanin pojat.


kirjoja
Näyttelyssä oli esillä otos kirjoista ja postikorteista, joissa Herpmanin pojat olivat olleet ajan saatossa esillä. Kuva Keuruun museo.





017 2
Herpmanin pojista on kirjoitettu satoja sanomalehtijuttuja. Keuruun museon näyttelyssä oli esillä lehtijuttuja Keuruu - Pihlajavesi - Multia ja Suur-Keuruu lehdistä vuosilta 1928 - 1989. Juhlavuonna 2014 juttuja kertyi lisää. Kuva Keuruun museo.



"TÄÄLLÄ KATKOO KAIVOS HERPMANIN YHÄ VIELÄKIN VAINONYÖTÄ"
Otsikko on säe Einari Vuorelan runosta Herpmanin pojat.


Maantie kulkee Hoskarista Lankkuaan kirkon ja pappilan sivuitse pitkin tätä hiekkaisesta maan kannasta joka ei ole mitään korkiata, tästä kaidemmasta kohdasta ainoastaan viisi syltä leveä. Tämän matalan harjun Härkmanin pojat kaivoivat poikki. Heidän kaivamansa hauta on puolessa-toista sadassa vuodessa kyllä jotenkin kasvanut umpeen, mutta näyttää ison vihan aikana olleen hyvin syvä ja leveä, koska meidän aikoihin asti pitäjän on täytynyt maantiesiltaa tehdä sen yli, ja tämän kirjoittaja näki vielä v. 1840 Suolahden kyläläisten yhtenään telapuita myöten vetävän venheitänsä Tarhianpuolisesta "Haudanlahdesta" Ketveleen lahteen sillan alitse. Haudan partaalla tuntuu litistynentiä ja hävitettyjä vallituksia. Silminnähtävästi oli Keuruun kirkon saarento tämän haudan kautta aiottu varustuspaikaksi, ja olikin, jos, niin kuin hyvin arvattava on, pitkä silta toisella puolella pappilan alla, joka Hoskariin päin saattaa, silloin oli hajotettu. H. A. Reinholm: Härkmanin pojat Ison-vihan aikana, 1874.

kannasta
Ketveleen kannasta. Kuva Keuruun museo.


Muistopatsashanke

Herpmanin poikien ja keuruulaisten miesten urotekona tunnetun Ketveleen kannaksen kaivannon synty ja siellä käyty taistelu säilyivät muistitietona keuruulaisten mielissä. Paikka haluttiin muistaa, ja E. A. Aaltio ehdottikin 1920-luvun alkupuolella pitämässään esitelmässä Kansallispirtillä, että Herpmanin pojille pystytettäisiin muistomerkki juuri Ketveleen kannakselle. Hämäläisen osakunnan kesäjuhlissa Keuruulla vuonna 1926 asia tuli jälleen esille ja osakunta lahjoitti iltamarahojaan hankkeen pohjarahastoksi.

Keuruun seurakunnan 300-vuotisjuhlavuonna 1928 muistopatsashanke pääsi vauhtiin. Keuruun Kisailijoiden johtokunnan kokouksessa 4.3.1928 keskusteltiin asiasta ja päätettiin yksimielisesti patsaan pystyttämisestä Kisailijoiden johdolla Ketveleen kannakselle. Keuruun nimismies Ilmari Sarkkila(1889 –1956) oli jo suunnitellut muistomerkkiä ja löytänyt Kukkainojan vuoresta sopivan kivenkin sitä varten. Jo 18.3. kuljetettiin talkoilla, noin 200 miehen voimin, Sarkkilan löytämä kivi Ketveleen kannakselle.

muistomerkkik
Herpmanin poikien muistomerkki Ketveleen kannaksella. Keuva Keuruun museo.


Patsas paljastetaan kansanjuhlassa

Pääjohtaja Isak Julin lahjoitti muistomerkin rahoitukseksi varoja. Myös Keuruun seurakunta osallistui patsaan kustannuksiin. Isak Julin (1879–1950) oli käynyt rippikoulun Keuruulla ja tehnyt huomattavan liikemiesuran Tampereella sekä Forssassa. Lahjoituksensa saatekirjeeseen Julin oli kirjoittanut sanat: Vaeltaja, ole valmis, kuntoasi kerran kysytään. Lause haluttiin mukaan muistomerkkiin.

Patsaan paljastustilaisuus 8.7.1928 oli suuri kansanjuhla. Paikalle oli saapunut lehdistön arvion mukaan kymmentuhatpäinen kansanjoukko. E. A. Aaltio piti juhlapuheen, Einari Vuorela lausui juhlarunon Herpmanin pojat ja Keuruun kisailijain mieskuoro lauloi Sotamarssin. Suojeluskunnan ja Työväenyhdistyksen torvisoittokunnat soittivat yhdessä Porilaisten marssin.

Ensimmäiset keuruulaiset pioneerit

Herpmanin poikien Ketveleen kannaksen sissityö on puhutellut jälkipolvia yhä uudelleen. Keuruun Pioneerirykmentin perinteissä on huomioitu Herpmanin pojat Keuruun ensimmäisinä pioneereina. He taistelivat käyttäen toiminnassaan silloisia pioneerimenetelmiä.

Muistomerkki oli myös ensimmäisiä keuruulaisia matkailunähtävyyksiä vanhan kirkon ohella. Lisäksi muistomerkkiä esiteltiin ja Herpmanin poikien tarinaa kerrottiin ahkerasti Keski-Suomesta ja Keuruusta kertovissa kuvateoksissa, joita tehtiin paljon 1950-luvulta lähtien.


Valaketvele
Keski-Suomen Rykmentin, vuodesta 2004 Pioneerirykmentin, vuoden 1981 ensimmäisen saapumiserän vala Ketveleen kannaksella. Keuruun museon kuvakokoelmat. Kuvaaja: Puolustusvoimat.Keuruun museon kokoelmat.



HE UHRASIVAT HENKENSÄ ISÄNMAALLE. MITÄ UHRAAT SINÄ?

Ampialan talo on yksi Keuruun vanhimmista tiloista. Se oli isonvihan aikana Herpmanin poikien viimeisen taistelun näyttämönä. Yhä tänä päivänä näitä tapahtumia voi muistella samaisella paikalla Herpmanin poikain muistomerkillä eli muistokappelissa. Tiettävästi Ampialan talon päärakennus sijaitsi isonvihan aikana muistomerkin sijaintipaikalla.

Muistomerkki Herpmanin poikien kuolinpaikalle

Kun kesällä 1928 Keuruun seurakunnan juhlan yhteydessä pystytettiin Herpmanin poikien Ketveleen kannaksen muistomerkki, tekivät juhlan vieraat retken myös Ampialaan, jossa Herpmanin pojat saivat surmansa vuonna 1715. Mukana retkellä ollut pääjohtaja Isak Julin lupasi auttaa rahallisesti, jotta myös Ampialaan saataisiin oma muistomerkkinsä. Sen maa-alue saatiin käyttöön Toini ja Yrjö Ampialalta.

Keuruun Kisailijat alkoi suunnitella muistomerkkiä. Tammikuussa 1929 patsastoimikuntaan valittiin puheenjohtajaksi Keuruun nimismies Ilmari Sarkkila ja jäseniksi maanviljelijä Yrjö Ampiala, rautatiekirjuri Yrjö Saarinen ja ylioppilas Paavo Karikko. Ilmari Sarkkila teki pienoismallin ja laati piirustukset, jotka hyväksytettiin pääjohtaja Julinilla. Sarkkila myös johti rakennustöitä niiden valmistumiseen saakka.

Muistomerkki on muurattu sementillä luonnonkivistä, jotka ajettiin talkoilla Ampialan pelloilta ja lähiympäristöstä. Kesällä 1929 muurareina toimivat Jeremias Nieminen ja Kalle Saxberg. Muistomerkki tuli maksamaan 27 000 silloista markkaa ja kustannuksista vastasi pääjohtaja Isak Julin. Hänen lausumansa on myös muistomerkin tunnuslause He uhrasivat henkensä isänmaalle. Mitä uhraat sinä?

julin
Isak Julin muuraa Herpmanin poikien muistomerkin seinään muistolieriön julkistamistilaisuudessa 21.7.1929. Myös muistomerkin lauseet ovat Isak Julinin käsialaa. Keuruun Kisailijoiden kuvakokoelma.


Juhlavasta paljastustilaisuudesta nykypäivään

Muistomerkki paljastettiin juhlallisesti 21.7.1929. On arvioitu, että juhlaan tuli jopa 2 000 juhlavierasta Keuruulta ja naapuripitäjistä. Paljastustilaisuuden jälkeen vietettiin päiväjuhlaa Ampialan talon pihassa ja iltajuhlaa kansallispirtissä kirkonkylässä.

Keuruun Kisailijoiden rooli Herpmanin poikien perinteen vaalijoina on ollut suuri. Alun perin juhannukseksi suunnitellussa muistomerkin paljastustilaisuudessa ovat myös Keuruun Kisailijoiden vuodesta 1965 järjestämien Herpmanin poikien mukaan nimettyjen yleisurheilukisojen juuret. Vuonna 2014 juhlitaan Keuruun Kisailijoiden 100-vuotisjuhlavuotta ja juhannuksena urheillaan jälleen Herpmanin poikien kesäkisoissa.

Herpmanin poikien muistoa Ampialassa vaalii nykyään Keurusselän Seura ry. Keuruun Kisailijat lahjoitti seuralle muistomerkin ja maa-alueen lahjoittajia olivat Ampialan isäntäväki Kasper ja Marjatta Ampiala. Ajan hammas on purrut Herpmanin poikien kiviseen muistomerkkiinkin. Vuonna 2013 korjattiin muun muassa muistomerkin kattoa.

Isänmaallisuuden näyttämö

Herpmanin poikien maine kotiseudun ja kotimaan puolustajina on johtanut siihen, että muistomerkki on toiminut monien isänmaallisten tilaisuuksien tapahtumapaikkana. Kotiseutujuhlien yhteydessä ja muistomerkin pystyttämisen juhlavuosina on järjestetty tilaisuuksia, joissa Herpmanin poikien tarinaa ja isonvihan tapahtumia on kerrottu jälleen uusille sukupolville.

Keuruun varuskunnan perustamisen jälkeen pioneerirykmentin sotilasvaloja on toimitettu Ampialan mäellä. Siten monen nuoren varusmiehen tie on kulkenut Herpmanin poikien tarinan tapahtumapaikalle yhtenä varusmiesajan mieleenpainuvimmista päivistä. Viimeinen vala oli 7.2.2014, Keuruun pioneerirykmentin viimeisenä toimintavuonna. Silloin sotilasvalan vannoi 260 alokasta.




Valaampialassa
Sotilasvala Ampialassa 19.3.1982, saapumiserä 1/82. Keuruun museon kuvakokoelma, kuvaaja Puolustusvoimat.



1. PIONEERIKOMPANIAN YKSIKKÖVIIRI

Viirin kuvioaihe liittyy Herpmanin poikien johtamaan Keuruun miesten sissitoimintaan kotiseutunsa suojaamiseksi miehittäjiä vastaan isonvihan aikana. Erityisesti Ketveleen kannaksen taistelua pidetään malliesimerkkinä pioneeritoiminnan käytöstä taistelun tukemiseksi. Veljekset kaivoivat kannakselle vallihaudan ja rakensivat linnoitetun aseman kirkon suojelemiseksi. Muistutuksena Herpmanin poikien toiminnasta on Pioneerirykmentin 1. pioneerikomppanian yksikköviirissä kuvattuna piilukkokivääri, ojakirves sekä puinen ojalapio. Viirin on suunnitellut B. O. Heinonen.

Keski-Suomen Pioneeripataljoona aloitti yksikköviiriensä suunnittelun vuosien 1977 ja 1978 vaihteessa. Viirisarjan kuvioaiheiden, värien, kaksikielekkeisen viirilipun muodon sekä 50 cm x 40 cm mittojen määrittelyn suoritti evl. Elja Puranen. Mustapohjaiset viirit suunniteltiin kiinnitettäviksi tankoihin, joina käytettiin putkiraivaimen kärkikappaleita hieman pienennetyssä koossa.

Yksikköviiriluonnokset hyväksyttiin 1.6.1978 ja Annikki Neuvosen ompelimo valmisti viirit aselajin 60-vuotispäivään mennessä. Ne luovutettiin yksiköille Sisä-Suomen Sotilasläänin joukkojen paraatissa Keuruun urheilukentällä rykmentin vuosipäivänä eli Schmardenin taistelun muistopäivänä 25.7.1978. Herpmanin poikien perinnettä vaalivan 1. pioneeripataljoonan viirin lahjoittivat Keuruun kunta, Keuruun seurakunnat ja Keurusselän Seura ry.

1 PIONK viiri

Yksikköviiri siirtyi Pioneerirykmentin lakkauttamisen jälkeen Raivaajakompanian yksikköviiriksi Kymen pioneeripataljoonaan Vekaranjärvelle. Kuva Puolustusvoimat.



PIILOTETTUA KIRKONKELLOA ETSIMÄSSÄ

Ja Keuruun ensimmäinen kirkonkello, jonka Herpmanin veljekset upottivat Lapinsalmeen vihollisen lähestyessä, kumahtelee vielä joskus, kun kesäilta on tyyni ja auringonsäteet leikkivät Tarhianjärvellä. Lapsuudessani eli vielä ihmisiä, jotka olivat kuulleet sen valittavat soinnut. E. A. Aaltio: Herpmanin pojat, Keuruun joulu 1968.

Tarina kadonneesta kirkonkellosta

Tarinan mukaan Herpmanin pojat piilottivat isonvihan aikana kaksi Keuruun kirkon kelloa venäläisiltä, joiden tiedettiin vieneen mennessään kirkonkellot useilla paikkakunnilla. Suurempi niistä löytyi metsästä sodan jälkeen vuonna 1721, mutta pienempää ei ole löydetty. Tarina kertoo, että Herpmanin pojat olisivat upottaneet sen Tarhiaan. Tästä kerrotaan myös Jaakko Gummeruksen teoksessa Muistelmia Ison wihan ajoilta vuodelta 1913:

Keuruulla on Ison wihan aikana, kuten kerrottiin, kirkonkello upotettu Päkärinsalmeen, etteivät wiholliset olisi sitä sotasaaliiksi woineet ottaa. Jälestäpäin on sitä kyllä monta kertaa yritetty saada järwestä ylös, joka kumminkaan ei koskaan ole onnistunut. Eräänä talvena, kun taas mielittiin koettaa nostaa kelloa järwestä, nousi se jo kelluwille weden pintaan, mutta kun eräs wanha eukko huomasi sen edenpää ja huusi: "jopa wanha Kaisa nyt tulee", niin samassa solui kello takaisin järween eikä sitä sen koommin ole nähty.

Kirkonkelloa etsitään ja löydetään vanhan sillan paikka

1970-luvun alussa E. A. Aaltio oli ollut puheissa Helsingissä pääesikunnassa eversti Veikko Sutelan kanssa ja saanut tietää, että Pioneerivarikon sotilasmestari Tauno Ahola oli saanut valmiiksi kehittämänsä vedenalaisen metallinetsintälaitteen. Keski-Suomen pioneeripataljoona kokeilikin etsintälaitetta sukeltajien kanssa etsimällä Lapinsalmen kirkonkelloa syksyn aikana. Etsinnät lopetettiin, koska niiden viemisen pidemmälle ei katsottu kuuluvan puolustusvoimien tehtäväksi.

Keurusselän seuran pyynnöstä Tauno Ahola jatkoi etsintöjä seuraavana vuonna Timo Etelämäen, Heikki Ylösen ja seuran jäsenten avustamana. Ensimmäisenä tehtävänä oli määrittää varmuudella isonvihan aikaisen, vuonna 1845 puretun sillan paikka. Apuna tässä oli 1770-luvun isojaon aikainen kartta. Koska sillan jäänteet olivat hävinneet lähes täydellisesti, suoritettiin Jyväskylän yliopiston tohtori Elorannan toimesta pohjan kaikumittaus. Selville saatiin, että vanhan kartan tieto sillan paikasta piti paikkaansa.

Tästä eteenpäin jatkettiin etsintöjä siltalinjalla ja sen läheisyydessä. Salmesta nousi monenlaista metalliromua ja selvisi, että pohjavirrat olivat kuljettaneet salmeen runsaasti hiekkaa. Siten käytössä olevat välineet eivät paljastaneet metallilöytöjä tarpeeksi syvältä salmen pohjasta. Pohjasta irrotettiin vanhan silta-arkun hirsiä, joista veljekset Rantila valmisti erikokoisia puisia kirkonkelloja. Niiden tuotolla Keurusselän seura rahoitti edelleen etsintöjä.

kellonetsintä
Kirkonkelloa etsitään Lapinsalmesta 21.8.1996. Kun Lapinsalmi oli haravoitu, tutkittiin myös salmen kirkon puolen ranta. Kaivaustöihin päästiin, kun aivan vanhan sillan paikan vieressä näytti olevan muutakin kuin hiekkaa. Salaisuus jäi yhä salmen pohjaan. Raimo Varpulan kokoelma.


Kellon etsintä vuoden 1996 mediatapahtuma


Kelloa etsittiin myös kesällä 1996. Etsinnän järjesti Lions Club Keuruu. Etsintää varten leijonat vuokrasivat paikalle Kuopiosta Geologian tutkimuslaitokselta maatutkan, joka veneestä käsin tutki Tarhian puolesta Lapinsalmen pohjaa aina 50 metriin saakka.

Etsinnästä muodostui suuri mediatapahtuma. Paikalla oli televisioryhmiä ja uutinen levisi koko Suomeen television uutis- ja ajankohtaislähetyksissä. Suomen tietotoimiston kautta uutinen tavoitti laajalti myös sanomalehdistön. Kelloa ei löytynyt, mutta tarina jäi yhä elämään.



Ranta 9
Kirkonkellojen piilottajien kunniaksi pystytettiin muistomerkki, jonka laatassa on teksti: Tällaisiin maisemiin Herpmanin pojat piilottivat Keuruun kirkonkellot isonvihan aikana lokakuussa 1713. Silta-arkun rauniot löytyivät vanhemman, vielä kateissa olevan, kirkonkellon etsinnöissä elokuussa 1996 tältä kohdalta salmesta. Kirkonkellojen piilottajien kunniaksi kesällä 1997. Lions Club Keuruu. Keuruun museon kuvakokoelmat.



IMG 7366
Tämä kirkonkello on kooltaan vain noin 10 cm korkea. Kellon pohjassa on teksti:
" Tämä kello on valmistettu Lapinsalmesta nostetusta 1600-luvulla olleen sillan
arkkupuusta. Kellosta saadut varat käytetään kadoksissa olevan Keuruun
ensimmäisen kirkon kellon etsintään. Keuruu 1972."

Kellon valmistaja on Veljekset Rantila. Esine oli lainassa näyttelyssä Marja Tolosen kokoelmasta.


SANKARIN MITTA

Herpmanin pojat olivat perimätiedon mukaan suuria ja vahvoja miehiä. Pisimmän heistä kerrotaan olleen 210 cm eli 7 jalkaa pitkä. Näyttelyn Sankaripajassa oli esillä Pirre Vaijärven piirroksesta Asko Martinheimon kirjasta Kolme sissiä suurennettu sankarimme luonnollisessa koossaan.

Kerrotaan, että jo kauan sitten haudankaivaja oli kaivanut Keuruun kirkkomaalla uutta hautaa sillä kohden, jonne muisteltiin Herpmanin pojat haudatun. Esille tuli sääriluu, joka ulottui runsaasti ylitse tavallisen miehen polven ja siitä pääteltiin, että se oli kuulunut jollekin Herpmanin pojista. Samalta paikalta nousi haudan pohjalta tervashongasta veistetty arkunpohjalauta, joka oli niin pitkä, että tavallisen kokoisen miehen pää olisi jäänyt laudan hartiapaikalle.

sankarinmitta
Mikähän oli Herpmanin poikien kengännumero? Pieni- ja Isokenkäiset ry:stä pääteltiin, että 210 cm pitkän miehen kengännumero olisi 55. Kengän numero 55 pohjallinen saatiin tamperelaisesta Speci Spesiaali Koot A ja O Oy –liikkeestä. Näyttelyssä sai siis astua Herpmanin poikien saappaisiin!


SANKARIPAJA

Kesän näyttelyssä kävijä haastettiin pohtimaan sankaruutta ja sankarin mittaa nykyaikana. Kävijät nimesivät sankareikseen urheilu- ja sarjakuvasankareita, mutta sankareita olivat myös omat vanhemmat, ystävät tai me kaikki arjen sankarit.


sankaripaja
Sankarimuistot ja ajatukset kirjoitettiin paperiseen kiven muotoiseen lappuun ja kiinnitettiin näyttelyn myötä kasvavaan muistomerkkiin.


Keuruun sankareista:

niin, he tuhoutuivat
feeniks-linnun lailla!
Koskaan ei se taru
kuole Suomen mailla.

Ote Joel Lehtosen runosta Elisabet Carbonaria, kokoelmasta Keuruulainen impromptu.



muistoja2
Sankarimuistoja Sankaripajasta. Kuva Keuruun museo.




Näyttelyn tekstit:
Keuruun museo, Hanne Rokkonen


Palautetta sivuista voi lähettää sähköpostilla Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..



Herpmanin pojat mukanavuoden 2015 Kotiseutu-vuosikirjassa

Suomen Kotiseutuliiton julkaisema Kotiseutu-vuosikirja käsittelee vuonna 2015 aineetonta kulttuuriperintöä sen moninaisine muotoineen. Mukaan pääsi 23 toimituskunnan valitsemaa artikkelia kulttuuriperinnön asiantuntijoilta, tutkijoilta ja harrastajilta. Kotiseutu –julkaisu on ilmestynyt vuodesta 1909.

Vuosikirjassa on mukana myös keuruulaista kulttuuriperintöä. Keuruun museon amanuenssi Hanne Rokkosen kirjoittama artikkeli Sankarimaine ei katoa koskaan – Herpmanin poikien tarina tuo esille aineettoman, suullisen kulttuuriperinnön voiman kuljettaa merkityksiä vuosisatojen halki. Keuruulaisten sissien tarina on kiehtonut sukupolvia aina uudelleen ja innoittanut kirjailijoita, runoilijoita ja urheilijoita.

Keuruun kirkkoherra Yrjö Herpmanin ylioppilaspojat Gabriel, Juhana ja Kustaa vastustivat venäläisiä miehittäjiä isonvihan aikana vuosina 1713–1715. Poikien sankarikuoleman jälkeen kertomukset heidän seikkailuistaan alkoivat elää omaa elämäänsä. Tarina osoittaa, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla elävää kulttuuriperintöä vielä vuosisatojenkin päästä.


Lisää Kotiseutuliiton julkaisusta http://www.kotiseutuliitto.fi/julkaisut-ja-tuotteet/kotiseutu-vuosikirja





LÄHTEET JA KIRJALLISUUS


AALTIO; Eino A. 1928: Herpmanin pojat. Keuruun sissipäälliköt isonvihan aikana. Jyväskylä: K.J. Gummerus osakeyhtiö.
ASUNTA, Heikki 1932: Metalliseppele. Helsinki: Otava.
AURA 1926 (1888): Härkmanin pojat. Historiallinen novelli isonvihan ajoilta. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö.
GUMMERUS; Jaakko 1913: Muistelmia ison wihan ajoilta. Jyväskylä: Gummerus.
HYVÄMÄKI; Lauri 1960: Urhot. Eräs kirjatakavarikko. Teoksessa: Ennen routaa. Esseitä ja tutkielmia 1880-luvusta.Helsinki: Otava.
JOKIPII; Mauno 1989 [1959]: Vanhan Ruoveden historia I. Vanhan-Ruoveden historiatoimikunta.
JOKIPII, Mauno (toim.) 1999: Keski-Suomen historia 1. Jyväskylä: Keski-Suomen liitto.
KANKAANPÄÄ; Matti J. 2001: Suuri Pohjansota, iso viha ja suomalaiset. Virrat: Tmi Toiset Aijat.
KARHUMÄKI, Urho 1931: Herpmanin pojat. Kolmiosainen viisikuvaelmainen näytelmä ison-vihan ajalta Suomesta. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö.
KARIO, 1888: Urhot. Historiallinen novelli "Ison Wihan" ajoilta. Tampere: Hj. Hagelberg.
KUJALA, Antti 2001: Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa pohjan sodassa 1700 –1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
KUJALA; Antti 2002: Karoliininen itsevaltius 1680 – 1718. Teoksessa: Lehtonen, Tuomas M.S & Juotsivuo, Timo, Suomen kulttuurihistoria 1. Taivas ja maa. Helsinki: Tammi.
LEHTONEN; Joel 1964:Keuruulainen Impromptu. Jälkeenjääneitä runoja. Helsinki: Otava.
MARTINHEIMO; Asko 1980: Kolme sissiä. Helsinki: Kirjayhtymä.
MICKWITZ, Joachim & PAASKOSKI; Jyrki 2005: Itärajan vartijat 4. 1700-luku. Schildts Kustannus Oy.
RAINIO; Jussi 1957: Kotiseutuni Keuruun kirja. Keuruun opettajayhdistyksen julkaisuja I. Helsinki: Otava.
REINHOLM, A 1874: Härkmanin pojat Ison-vihan aikana. Teoksessa Historiallinen arkisto IV. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
RAUTA, Viljo: Isoviha, 1943. Kustannusosakeyhtiö Sanatar, Helsinki. Yksityiskokoelma.
SETÄLÄ, E. N 1883: Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
TOPELIUS; Zachris 1998: Maakuntien Suomi. Toimittanut Kai Linnilä teoksesta Finland framstäldt i teckningar, 1845 –52. Helsinki: Tammi.
VILKUNA, Kustaa H.J. 2005: Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aukioloajat

Keuruun museo on avoinna pääsääntöisesti
ti-pe klo 11-16., la klo 11-15 sovitusti (päivät ilmoitetaan erikseen kunkin näyttelyn tiedoissa.)

Vapaa pääsy.

Kesänäyttelyn (kesä-elokuussa) pääsymaksu  8/5 € ja Museokortti. Alle18-vuotiaat vapaa pääsy.

Museon henkilökunnan yhteinen sähköposti:

museo@keuruu.fi

avoinnapidon puhnro: 040 965 5597

Info

museokortti logo sloganilla
Meille käy museokortti!

Löydät meidät myös Facebookista

- ja Instagramista!

- sekä Youtubesta!

Keuruun museo on esteetön.

Museonjohtaja

Laura-Kristiina Moilanen

040 965 5567
laura-kristiina.moilanen@keuruu.fi

 

Amanuenssi

Helena Kukkamo

040 965 5538
helena.kukkamo@keuruu.fi